VALKOISET VARJOT OSA II<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

Aleksi

 

 

 

 

Aleksi Ontrosen ryhmä oli alkukeväästä pudotettu syvälle vihollisen rintaman taakse. Sen tehtävänä oli selvittää, oliko vihollisella uusi huoltotie, jota se voisi käyttää täydennysten kuljetukseen yrittäessään torjua alkukesästä suunniteltua suurhyökkäystä. Hyökkäyksen menestymisen kannalta oli vättämätöntä tietää, voisiko vihollinen kuinka nopeasti ja kuinka suurin määrin toimittaa miehiä ja varusteita suunnitellulle hyökkäysalueelle.

Tämän lisäksi, sen jälkeen kun tien olemassaolo tai se, ettei sitä ole, oli varmistettu, oli tehtävänä palata takaisin omalle puolelle ja tuhota samalla paluumatkan varrella kohdatut vihollisen pienehköt tukikohdat, varastot, sillat ja mahdolliset viestiyhteydet.

Lentotiedustelu väitti havainneensa jonkinlaisen tieuran, jopa mahdollisesti rautatien kiertävän rintamalle lännen ja pohjoisen kautta.

Lentotiedustelun havaintoihin oli kuitenkin esikunnissa alettu suhteutua epäillen, kun Helsingin suurpommituksista talvelta oli paikan päällä olleiden tiedustelijain raporttien mukaan tullut tuhoja vain mitätön murto-osa siitä, mitä ilmavoimat väittivät saaneensa aikaan.

 

”Partion tehtävänä on tiedustella kartassa merkityllä alueella olevia vihollisen tukikohtia ja huoltovarikoita- ja reittejä. Erityisesti on selvitettävä, onko vihollinen rakentanut sinne autokuljetuksiin soveltuvan tien tai mahdollisesti rautatien, kuten ilmatiedustelu väittää. Ilmatiedustelun havaintoja on täydennettävä, koska sen havaintoihin ei aina ole voitu luottaa.

Yhteyksiä varten saatte mukaan radistin, jolla on uusi kaukoyhteyksiä varten kehitetty erikoislaite. Radisti hoitaa yhteydet salauksineen hänelle erikseen annettujen ohjeiden mukaan.

Tehtävänne tulee kestämään useampia viikkoja. Saatte täydennyksiä ja lisäohjeita erikseen sovittavalla tavalla.

Saavutte kuljetuskoneelle 20.30.

Se vie partion toiminta-alueelle ensi yön aikana.”

 

 

 

 

                                            **************

 

 

 

 

”Partio valmistautuu hyppäämään toiminta-alueelle puolen tunnin kuluessa.”

 

 

”Onko kuka nähnyt Sashaa?”

 

”Minusta näytti, että tuuli kuljetti yhtä varjoa tuonne metsän reunaan .”

 

”Hiihdelläänpäs sinne päin.”

 

”Siinähän se Sasha on. Ei ole enää tajuissaan. On tullut alas tuon puun läpi.

Jalka on poikki ja verta vuotaa. Tuolla jalalla ei enää liikuta.

Eihän tässä muukaan auta. Elä muista pahalla, vanha ystävä, sinä olisit tehnyt tämän saman minulle, jos osat olisivat olleet toisin päin”.

 

 Pistin upposi tajuttoman miehen sydämeen.

 

”Peitetään Sasha tuonne syvemmälle metsään laskuvarjoineen. Muut varusteet otetaan mukaan. Niille voi tulla vielä käyttöä.”

 

Partio lähti hiihtämään kartassa määrätylle toiminta-alueellen.

 

 

 

                                            **********************

 

 

”Kunnelkees työ pojat, eikös tuolta tuulen suunnasta kuulu kun veturin puhketta?

Pannaanpas lukema ylös. Kun yö pimenee, niin hiihellään katsastamaan, mitä tsuhna siellä puhkuttaa. Pirulainen jos siellä onkin rata, niin saavat herrat esikunnissa suunnitella karttansa uusiksi. Nyt katsastetaan, mitä tuo ilmatäydennys on meille viime yönä pudottanut. Tästä päin joudutaan kyllä tulemaan toimeen pitkät pätkät omillaan. Yöt alkaa pian olla niin valoisia, että ilmatäydennyksen käyttäminen on jo liian iso riski paljastumisen takia. Siellä esikunnissa on nyt ilmeisesti tekeillä tsuhnille jokin isompi urakka ja sitä ei parane paljastaa enne aikojaan. Kohtapäin lähtee jäät pienemmistä järvistä ja voiaan kalastaa kasapanoksilla.  Ja varoen kun liikutaan, niin eiköhän tuota metsästäkin jotain syömisen puolta irronne. Ja onhan sitä tsuhnilla evästä. Katsastetaan jokin syrjäinen talo ja pistäydytään siellä täydennyksellä.”

 

Ilta pimeni yöksi. Viiden miehen ryhmä liukui suksillaan ääneti pimenevään kevätyöhön.

 

 

Tiedustelija alkoi kiivetä haarakäyntiä jyrkemmäksi nousevaa harjun rinnettä.

Sitten hän näkyi pysähtyvän.

Vähän ajan päästä hän viittoi muita tulemaan luokseen.

 

”A vot tsuhna saatana, sie oot pykässy tänne rautatien ! Tätä tietoo ne esikunnan pojat tarvihtoo. Hiihelläänpäs vähän tätä ratavartta niin saahaan selville tämän suunta. Laitetaan sitten tiedot radiolla kotiin.”

 

Ennen aamun sarastusta leiriydyttiin tiheään kuusikkoon.

 

”Laitahan Jura antennisi kuntoon, lähetellään esikunnille terveisiä. Saapa nähä onko sieltäpäin meille mitä uutta, kunhan nämä rautatietä koskevat tiedot on siellä. Pankaa muut asentopaikka kuntoon, haukataan evästä ja asetutaan päivän ajaksi piiloon. Tsuhna voi vielä haravoida maisemia lentokoneella tuon meidän tulolennon tiimoilta, vaikka meidän tuojakone kyllä kiersi laajan harhautuksen ennenkuin kääntyi palaamaan takaisin. Samaan aikaan oli liikkeellä vielä kaksi muuta konetta, saavatpahan tsuhnat miettiä, että mikä niistä oli milläkin asialla.

Joko sanoma on koodattu ?

Laitapa liikkeelle.”

 

Koodattu numerosarja lähti eetteriin.

Juran kuulokkeista kuului vastaanottajan kuittaus ja heti perään käsky pysyä jatkuvalla kuuntelulla.

 

”Aleksi, täällä käskevät kuuntelemaan, taisi olla tuo tieto tarpeeseen.”

 

”Voi olla, että tulee uusia tehtäviä, olehan tarkkana.”

 

Tovin päästä Jura otti vastaan poikkeuksellisen pitkän sanoman. Salauksen takia pyrittiin yleensä varsin lyhyisiin sanomiin. Tsuhnalla oli todettu olevan erittäin tarkka radiokuuntelu, joka oli aiheuttanut monenlaista harmia aina merikuljetusten paljastumista myöten.

”Tarkkailette  kahden viikon ajan rautatiellä tapahtuvia kuljetuksia. Raportoitte kuljetuksista joka toinen päivä. Paljastumista vältettävä ehdottomasti. Saatte vielä yhden  sovitun täydennyksen. Palaatte tämän jälkeen reittiä  kolme. Paluumatkalla tuhoatte rautatiellä todennäköisesti maastokohdassa Olga olevan sillan ja sitä vartioivan tukikohdan. Tehtävään saatte ilmatukea. Ilmoittakaa aika. Kone noutaa teidät tämän jälkeen maastokohdasta Tatjana.”

 

Aleksi selosti ryhmälle uuden tehtävän.

 

 

”Saahaan alkuun pari viikkoa oleilla kuin kapitalistit lomaretkellä. Sitten kyllä on urakkaa senkin edestä. Rautatiesillan tuhoaminen panee herhiläiset liikkeelle. Yötkin alkavat jo olla niin valoisia, että paljastuminen lentotiedustelulle on uhkana, jos säät pysyvät aurinkoisina.”

 

Ryhmä tiedusteli tehtäväänsä varten radan varresta kaksi tarkkailupistettä. Ne miehitettiin ja sovittiin vuorojen vaihdot.

Alkoi yksitoikkoinen vahtiminen.

Junia kulki harvakseen. Ilmeisesti tämä uusi rata oli rakennettu korvaamaan mahdollisesti pääliikennesuunnalla olevaa liikennettä kriisitilanteessa.

 

Vapaavuorollaan miehet partioivat radan lähiympäristöä.

Sää muuttuivat helteisiksi ja kesä humahti päälle. Lumet hupenivat, ensin oli paljaita sulan maan laikkuja siellä täällä. Yhtenä yönä romahti raju ukkossade. Sen jäljiltä oli enää lumilaikkuja siellä täällä. Jäät lähtivät ryskyen järvistä ja joista. Partion sukset joutivat nuotioon.

 

”Miten minusta tää maisema alkaa tuntua joteskin niin tutulta”, aprikoi Aleksi kerran nuotion äärellä miehilleen.

 

”Jos oot päällikkö vaikka unta jo nähnyt kun täällä jo viikkokausia on makoiltu,” arveli Jura.

 

”Elähän sinä Jura sotke minun ajatuksia. Tiiättähän työ miehet, jotta mie ossaan jonkin verran tätä tsuhnain outoa kielen molotusta. Baabushkani sitä minulle opetti kertoessaan tarinoita, joita oli oman baabushkansa kuullut kertovan. Tämä sota kun ei ole ensimmäinen näillä kulmilla, jos lie sitten viimeinen. Sanovat tarinat, että suku olis joskus vuossatain takaa muutanut jostain täältä näiltä tsuhnien mailta. Niistä oli silloinkin sodittu ja suku olis ollut taisteluissa mukana lännestä tulevaa vihollista vastaan. Se sota oli kuitenkin silloin hävitty, Äiti Venäjää oli tuolloin ahdistettu monelta suunnalta eikä lännen suunta silloin ollut tärkein puolustettava.

Suvun piti sodan jälkeen lähteä kotisijoiltaan tunkeutujain jaloista. Näiden kosto taisteluissa olleille  olisi kuitenkin ollut niin julma, että ketään tuskin olisi jätetty eloon.

Tarina kertoo juuri tällaisesta harjusta, isosta järvenselästä, harjun takana olevasta lammesta ja siihen kumpuavasta lähteestä. Lammen rannalla oli ollut kalasauna.

Joku esiäiti oli kuulemma polttanut saunaan vihollisen sotilaita.

 

 Lammessa oli asustanut joutsenpari. Kun tuossa illalla olin tuolla vahdissa, niin korvaan otti joutsenen ääni. Kiikarilla sain näkyviin tuolla pohjoisen suunnassa olevan lammen ja näytti kuin siellä olisi uiskennellut valkoinen iso lintu. Tekisipä mieli käydä vilkaisemassa onko siellä myös lähde, josta tarina kertoo.”

 

 

”Taitaa sinua jo alkaa aaveet ajella, niin on täällä jo pitkään korvessa koluttu,” naurahti Jura.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Enpähän niin aaveista arvaa. Vaan muistuupa mieleen semmoinen pikkuinen laulun pätkä, jota baabushka joskus illalla hyräili lapsia liekutellessaan.

 

Tähtöin taivoin siniseihen

kertoup illan himmennehen

Uinup uljas ulpkukkaisein

nukup pienoin peipposein

 

Kehtois sullen unen antaap

aamun kultarantaan kantaap

Olkoun olois pehmyit hellä

kunis pieneil jänöisellä

 

Yö kuin illan takoa soutuup

tähtöissilmiis unoin noutuup

Aamuin armais kun tuas koittaap

Valoin voimat varjoit voittaap.

Silleen lauloi vanha baabushka.”

 

”Oot sinä Aleksi kumma mies. Montako luontoa sinussa oikein löytyy? Yksi kuin julman soturin. Toinen kuin lapsen liekuttajan. Lie vielä kolmas ja neljäs ties miten mones luonto, jota me ei olla vielä nähtykään.”

 

”Kuulehan Jura, luonnot tulee ja luonnot menee sen mukaan kuin ajat ja olot vaihtelee. Panepas siihen viimeiseen raporttiin tarvikelistalle viisi kieppiä uppoavaa partionarua, parikymmentä kiloa sitä uutta räjähdettä, joka on moninkertaisesti vanhaa trotulia tehokkaampaa ja siihen radioherätteinen räjäytysmekanismi. Kun se rautatiesilta kerran pitää lähtiäisiksi tuhota, niin varminta on tehdä se maasta käsin.

Lentäjillä on omat ongelmansa. Radiolla räjäyttämällä saamme tarpeeksi pitkän etumatkan, jotta ehdimme sovittuun noutopaikkaan. Ja laittakoot vielä kunnon säilykeruokia, jottei tarvitse ruoan takia itseänsä paljastaa.”

 

”Mitenkäs se räjähde saahaan vietyä sinne sillan alle? Siinä pyörii jatkuva vartio siinä sillalla. Yöt on jo niin valoisia, ettei sinne uimallakaan paljastumatta pääse räjähteitä viemään.”

 

”Ne uitetaan sinne sillan alle iltahämärässä. Tuo äsköinen ukkonen kaatoi tuolta yläjuoksulta ison hongan . Se pannaan uimaan pitkin virtaa, räjähde sen alle vedenpitävään pussiin, honka ui virran mukana sillan alle. Se ankkuroidaan sinne. Me siirrymme sitten tuonne muutaman kilometrin päässä olevalle mäelle. Kun tsuhnien juna aamulla puksehtii sillalle, räjäytetään silta. Liikennelaskennan mukaanhan aamulla on aina kulkenut juna sillan yli itään päin.

Sen jälkeen me siirrymme pikamarssia tuonne pikku lammelle. Noutava vesitaso laskeutuu sinne  illankorvassa”

 

”Taitaa tulla aikamoinen pikamarssi, kun silta räjähtää!”

 

”Siinpä sitä on tsuhnilla ihmettelemistä. Nyt levätään, nousussa on  illasta alkaen tiukka puristus.”

 

Iltahämärissä virtaa myöten ajelehti myrskyn rusikoima honka.  Vartiomies sillalla ihmetteli sitä aikansa.

 

 ”Oli se pirunmoinen ukkosmyrsky silloin toissa viikolla. Näkyypä yläjuoksulla

 ruhjasseen valtaisen hongan nurin virtaan. Tuo se pitää aamulla valosen aikaan käyvä katsastamassa, jos se tarttuu kiinni tuonne sillan alle. Piru kun raukasee tää joutavan vahtaaminen. Sen helevetistäkö se ryssä tänne rintaman taakse raahautuis. Herrat vain vouhottaa desanteista. Lentäähän  sitä sota-aikana lentokoneita, sitä vartenhan ne on tehty. Mitä lie töpinän ukot hörisseet lumien aikaan kuulemastaan koneesta, joka  muka teki ison lenkin täällä rintaman takana. Niillä nyt on aina hätä housussa.

Ei perhana, kuulukos tuolta koillisen kulmalta moottorin ääntä? Eiköstä mitä tuuli se vain tais hurahella vai mahako lie kurnahellu. On nää sapuskat tuas olleet sieltä sinne päin. Piru kun on pitkiä nää yövuorot. Vasta aamujunan kulkuaikoihin tulee Lahtisen akan poika vaihtoon.”

 

Raivaamatta jäi honka ja tulematta vaihto. Lähtivät sen sijaan silta ja juna. Sillan paikalla oli aamulla helvetillinen sekasorto. Silta oli räjähtänyt taivaan tuuliin aamulla ja raskaasti kuormattu juna oli ajanut rotkoon, jonka päältä silta oli nyt hävinnyt juurimultineen.

 

”Desantin perkeleet!” Karjui tukikohdan päällikkö. ”Äkkiä tänne ilmatiedustelu ja jäljitysporukka ! Sen piruko se tätäkin puhelinta risoo? Menikö se tämäkin saatana rikki, ja radiotahan meille ei annettu. Ei muka tarvita, kun ei täällä mitään kuitenkaan satu, saatana! Helevettiäkös tähän piti sitten vartiointiakaan laittaa !

Hartikainen, lähet niin perkeleen ravia painelemaan sinne kylälle esikuntaan ja teet ilmoituksen siitä mitä täällä on tapahtunut. Ja sano että hankkivat ilmatiedustelun ja jäljitysporukan. Kyllä tämä on desanttien tekosia. Voi helevetin helevetti ! Liekö siitä aamuyön vartiomiehestä liisteitäkkään jäljellä, jos tietäis sanoa jotain, mitä sillalla tapahtu, mistä suunasta niitä pirun ryssiä osais alkaa ehtiä?”

 

 Eipä ollut edes liisteitä.

Arvailtavaksi jäi, olivatko räjäyttäjät ensin tappaneet vartiomiehen ja sitten miinoittaneet sillan vai miten niin iso räjähdemäärä oli saatu asennettua sillan alle, että se kerralla hajosi tohjoksi.

 

”Sinne lähti tsuhnien silta yläilmoihin, mitäs rakentelevat joka paikkaan ratojansa.

Ja nyt suunta tuonne lammelle. Noutavan vesitason on määrä olla siellä iltahämärissä.”

 

Aleksin partio lähti askeltamaan sovittuun kohtaamispaikkaan. Päiväsaikaan liikkuminen oli tietty riski varsinkin nyt,  kun sillan räjäyttäminen oli pannut vihollisen liikkeelle kuin herhiläiset.

Pitkälti iltapäivään päästiin kuitenkin peitteissä maastossa etenemään ilman häiriöitä. Sitten ilmestyi taivaalle ensimmäinen vihollisen lentokone.

Partio maastoutui ryteikköön. Kone lensi ohitse. Näytti siltä että partio oli säilynyt paljastumatta.

Kesäyön alkavassa hämärässä saavuttiin lammelle.

 

”Ai hitto, tuollahan on lammen rannalla talo. Ja siinä tietysti asukkaita. Ne on saatava hiljaisiksi ennen kuin noutava kone saapuu lammelle ja siihen ei ole enää paljon aikaa.

Jura ja minä mennään tässä lammen rantaryteikön suojassa, te muut kierrätte metsän kautta talon taakse. Ketään ei saa päästää karkuun.”

 

”Äiti, äiti, ketä miehiä tuolta joutsenten pesältä tulee tänne meille?”

”Herra jumala, onko ne tesanttiloita, nyt juokse Liisa äkkiä karkuun tuonne karjahaan taa mehtään ja pysy piilossa eläkä tule pois ennen kun minä kutun. Minä jiän tänne ite Antin kanssa tuppaan, jos nuo nyt ei vanahoo ämmee ja pikkulasta vihhois.”

 

”Iltoa talohon. Eikös tiällä muita väkiä ole kotosal?”

 

”Ka ettähään työ taija ryssiä ollakkaan, kun suomee kuitenniin puhutta. Vuan aseet teillä kuitenniin on. Mittees sotaherroja työ sittä ootta?”

 

”Ka ollaan mit ollaan, a vastajahan sie mummo ko siult kysytään, a mis on muu väki, ethä sie kuiteskaa kahestaan tuon kehos olevan poijan kans asu.”

 

”Kylällä läks emäntä käymään, mie tiällä oon lapsen vahtina. Isäntä on rintamalla niin kun muuttii nuoret miehet. Miteskä työ tiällä näin kaukana sovasta retkeilettä?”

 

”Elä sie mummo kysele myötääsä. Meijän assiit ko ei siul kuulu.”

 

”Aleksi, talon pihasta lähti tyttö juoksemaan tuonne metikköön. Se varmasti näki sinut ja Juran, kun tulitte talolle. Tuskin kuitenkaan meitä, kun talo oli välissä.”

 

”Ethän sie mummo piru mitä tiäl yksin ole. Ketäs sie muit oot meilt piilotelt, sano äkkii, myö ollaan kiireisii miehii!”

 

”Elä hyvä sotaherra säikyttele, enhän mie tiennä, jotta se Liisa siellä pihalla teijät näki ja mehtään lähti.”

 

”Jospa sie mummo tulet vähän muistavammaksi ku  mie vähän katahan tänne siun kehtoos!”

”Elekee herra jumala lasta tuolleen riepottoo, kuoloohan se!”

 

”Aleksi, kone laskeutuu juuri lammelle!”

 

”Menkää antamaan sille merkki, että tulee tänne rantaan. Minulla on tässä yksi muutaman sadan vuoden takainen asia mielessä.”

 

Muu partio juoksi rantaan ja alkoi heiluttaa merkkiä lähestyvälle vesitasolle.

 

Talosta kuului kaksi laukausta.

Sitten ikkunoista alkoi tulla savua.

 

”Aleksi, mitä hittoa sinä siellä kuhnuat, äkkiä koneeseen. Sen pirunko takia sinä tuon talon sytytit. Nyt ainakin tietää tsuhnat tulla tänne.”

 

”Tulkoot, me lähetäänkin lentoon. Hoijinpahan vain yhen asian, jonka minun esiäitinikin aikanaan hoiti. Ruotsiloille ruotsiin tappaan.”

 

Vesitaso lähti kiihdyttämään nousuun.

 

”Käännä nyt kuski äkkiä, konehan menee päin joutsenparvea.”

 

Se joutsenparvi oli vesitasoa jäljittänyt tsuhnien kolmen koneen parvi.

 

Aleksin partio ja sitä noutamaan tullut vesitaso tuhottiin lammen rantametsään.

Koneen hylkyä tutkimalla ja vertailemalla kevään aikana siepattuja radiosanomia voitiin suurin piirtein päätellä Aleksi Ontrosen partion vaiheet.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

AINO

 

 

 

 

 

Tukholma

 

 

 

Tuon Moskovan ja Novgorodin kanssa nyt on ikuiset jatkuvat rettelöt !

Mikähän se olisi tuo lopullinen ratkaisu tässä Idän kysymyksessä ?

 

Och fyi fan!

Jos vaikka nyt valtakuntien kesken on joskus välillä saatukin solmittua aselepo tai peräti sovittu rajankäynnistä, niin eikös nuo satans jävle finnar tappele siitä huolimatta keskenään !

 

Harjoita siinä sitten järkevää politiikkaa.

Nyt siihen kyllä olisi erittäin sopiva aika.

Tuolla Moskovassa näyttää olevan jokin hämärän hetki, smutna tai jotain sinne päin, niin kun ne itse niin runollisesti sanoo. Vaikka lie runous kaukana kun suurherrat juonittelee keskenään. Salamurhia, myrkkyä, tikaria. Bysantin perillisiä, niinpä just !

 

Mitäs sitä nyt sitten oikein tekisi ?

Politiikkaahan voi jatkaa sodan keinoin. Olisko nyt sopiva sodan aika idän suunnalla ?

Möjligen, möjligen och just så.

Siinähän olis mahdollisuus laajentaa aluetta. Hyviä riistamaita, kalavesiä, metsää, kaipa sille puutavarallekin käyttöä löytyy, rakennetaanhan sitä aina sodan jälkeen. Ja palaahan sitä halkoa taloissa ja ruukeissa ja verkeissä.

Jos sinne Moskovaan sais vielä oman miehen valtaistuimelle. Saattais löytyä ihan omastakin suvusta.

 

Mitähän se tuo Puola tekee jos tässä sotimaan heretään ?

Tietysti sen kanssa vois ennakkoon vähän sovitella ja neuvotella.

Tehtäis vaikkapa sopimus Venäjän jaosta, onhan näitä valtakuntia jaeltu ennenkin ja eikö noita jaeltane vielä tulevaisuudessakin.

”Hodie mihi, cras tibi.”

 

Kun katsastelee noita karttoja, niin tuolla olis hyviä linnan paikkoja. Syntyis sopiva linnoitusketju puskuriksi itään päin, jos se joskus tulevaisuudessa sattuis vielä voimistumaan.

Mistäpä noita aikojen vaihteluja niin kovin pitkälle osaa ennustella vaikka niinhän ne latinistit sanoo jotenkin jotta oliko se että variatio delectat, vaihtelu virkistää. No se se pätee moneenkin hommaan, hja hja, från maten till madamen, hopsassaa!

 

Niin että jos sotaan, mnjaa mnjaa.

Mistäpäs armeija ?

Palkka-armeija se on kallis, ack, ack, hur dyrbar den kan ju vara.

Ammattilaisia kyllä löytyy kun vain värvingeistä sovitaan. Mutta maksaa se, se se maksaa maltahia ja mansikoita, kostar smultron och jordgubbar, hmniinpä hniin.

Paljonkos se on tuo Itämaan verotuotto nykysellään ?

Mitäs ne voutien tilit sanoo ?

Riittäisköhän se pienen sodan rahoitukseen. Sehän se on tuo palkka-armeijan yksi ikuinen ongelma, että se on niin helvetens kallis koota ja pitää yllä, että sillä ei kyllä kannata suunnitella kovin pitkäaikaisten sotien käyntiä, jollei sitten keksi rahoitukseen jotain muuta keinoa.

Mut ans kattoo nu, titta på.

 

Naa men hejsan !

Siinähän se on !

Ne finni perkuleethan niin innolla tappelevat keskenään, niin värvätään niistä miehistö. Sillonhan ei tarvitseis betala kun offitsiireille täysiä palkkoja. Ja niillehän vois tulevaisuudessa antaa lupauksia vaikkapa uudistalojen verovapauksista, sotaväen otosta vapautusta sitä vastaan, että hoitavat itse omat rajavartionsa och ett och annat på den vägen.

 

Entäpäs se sodan syy, casus belli ?

No eiköhän nuo nyt amiraalit ja marskit jotain keksi.

Joku ampuu rajanpinnassa jonkun tai yleensä jyskää jollain tavalla.

Ja eikös siellä viime talvena hankikelien aikaan joku rosvojoukko käynyt taas tuolla Pohjanlahden itärannalla kyliä polttamassa ?

Mitenkäs se kävi sen yhden kertaisen rajankävijäin kokouksen kanssa ?

Joku venäläinen huitoi jotain meikäläistä humalapäissään keihäällä tai jollakin halolla otsikkoon niin että verta valui ja muun joukon piti miehissä pidellä kiinni, jottei olis urkon tappoa tullut. Tais olla koko porukkakin kohtalaisessa hummelissa. Siellä ne kuulu kesäkauden rellestäneet pitkin jokivarsia. Paljonko lie siinä hommassa itse rajankäynti sitten edistynyt, no eivätpähän olleet muussa pahanteossa. Vaikka naisia kuuluivat ahdistelleen. On tullut kuulemma kanteluita. Ja kestitystä tinganneet.

Noh, pojilla on poikain tavat ja sotapojilla erikseen.

 

Mutta ei tässä kyllä rahkeet näillä näkymin kovin monen vuoden sotimiseen riitä. Tai sitten pitää rahoitukseen keksiä jotain erikoisratkaisuja.

Seitsemän vuottakos se patriarkka Jaakob palveli ensin Lean tähden ja sitten vielä toiset seitsemän Raakelin tähden.

Ei helvete, ei millään voi ajatellakaan, että pitäis rahoittaa niin satans kallis homma kuin seitsenvuotinen sota.

 

Johan siinä varsinkin nuo värvätyt siviilit alkais pitkästyä slutligen ja rupeis varmaan diktaa kaikenlaisii pilkkastrofei. ”Suvi lähtee, lähtee talvi vain ei lähde laiskat miehet,  sommaren kommer och sommaren går, och så gör också vintern, våren och hösten, men icke den här prosten !”

Kaippa niillä pitäis joku kirkonmieskin porukassa olla, jos tähän vielä kytkis vaikka hiukka uskonsotaakin mukaan.

Onhan ne niin vääräuskoisia nuo venäläiset.

 

 

Se on me kun on tuo puhdas oikea usko ja oppi joka ylttää nyt joka loukkoon ja soppi, vai mitenkä se yksi Turun piispa kuuluu aikoinaan saarnanneen.

”Ja se Östmarkin krigi den var kauhia, kun trampas soldatit skogia markkia… ….trallalaa trallalaa sunfarallalallaalei hei hei !”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aino

 

 

 

”Lähe sie Ainosein täks päivää vähän katastelleen marjoi ja yrttilöi. Nyt on niihen aika. Ja mie ko viel viime yön niin ouvon unenkiin näin. Paremp ois siun nuoren tytön olla tää päivä jossain kyläst kauempana. Ruotsit hyö viime kesän kylän tuolt järven takkaa polttiit kaik miehet surmasiit, mitä lienööt turmoa naisille ja lapsille tehneet. Vaik´ raukat lopun ikkääsä ruotsiloihiin orjina raatanoot. Ei riitä meijä ruhtinaal miehii näihen syrjäkyllii suojaks. Lie hällä toisaalla muut viholliset uhkanaan. ”

 

”Mittee sie mummosein noin hirveit haastat. Vaikka saatahan mie mehtään lähteekii. Lystihä siel on näin kauniin kesäpäivän likkuu. Varsin jo voip löytyy mustikoit jostain lämpimästä mäkirinteest. Ja samalha mie kerrään niit yrttilöitkii. Nythän niit parahillaan on kukas niin monenlaisii. Ja sie oot jo neuvont minnuu niin monen kesän pienest pittäin, että kyllä mie ne jo meleki kaik tunnen mitä tarvihtookii.”

 

”Nopsastha sie nuor immeinen oot oppint vaan tuskin meist kestään ihoin täysin oppinut siin asjas yhen ihmisen eläis tulleep. Niin suur on luonnon kirja ja täynnääns moinenlaisii asioit.”

 

”Miepäs otan tulukset mukkaan, jos vaik Hopialammelt saan jonhii kalan pyyvettyy täl karhukeihääl. Siel voip hyvinhii hauki lahukassa päivöä paistattoo, ka sen mie siitä äkin nappasen. Ja onpain tuo keihäs miul turvanain, jos vaik ne ruotsit sattuis hyökkäjämmään.”

 

”Lähehä sie, ja kato tarkkaan palatessais, mikä on kylässä tila. Eläke sie niist ruotsiloist tuolleen varomattomast haasta. Ne on pahhoi ja julmii miehii ja niil on sotavarusteet mukan jos ne tänne asti tulloot. Sie pysy niiltä piilos ja jos tiäl oikein pahast käyp, niin lähe sie taivaltammaan aamuaurinkoon, sinne täält on ennehii pitänt ruotsiloi pakkoon mennä.”

 

Aino otti kontin ja siihen evästä, tulukset, puukon ja vanhan karhukeihään.

Keskikesän aamuaurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Valo kimmelsi viimeisissä aamukasteen pisaroissa.

 

”Mie meenhii ensinnäi tuonne harjulle. Sen rintees ne mustikat ain ensimmäiseks kypsyyt. Sit mie laskeun sen toista puolt alas Hopialammel. Sen rannoil ja sen lähteen ympäril kasvaakii niin monenlaist kukkaa ja yrttii ja ruohoo, jot mie saanhii sielt lääkkeet monneen vaivaan. Mummohii jo tarviip sitä uniruohoo, hänt kun nii jo kolottelloop, jottei meinoo illall ennee unta saaha. Se on kyl semmoin voima siin, et sen kans pittääp olla hyvin  tarkka. Muuto ei herrää ennää olleskaa. Näi mummo varottel, ko mie sitä koitin hänelt saaha, ko minnuukaa ei ain nukuttant pienempänä.”

 

Mustikat olivat jo tosiaankin kypsyneet etelärinteellä. Aino tekaisi puukolla tuokkosen koivun tuohesta.

 

”Saaphan täst jo hyvät maistajaiset. Kerrään vaik toisennii tuokkosellise ja paan ne  talteen. Otan sit palatessain mukkaan.”

 

Tuokkoset täyttyivät. Aino laittoi ne korkean kiven päälle ja leikkasi koivusta tuohilevyt kanneksi. Pani vielä kivet päälle painoksi, jotteivät linnut pääsisi nokkimaan marjoja päivän mittaan.

 

”Sielhän ne on joutsenet taas lammel niin ko ennenkii. Ja poikasii on perin neljät!

Heil onhii ollu hyvä kesä heillähii.

Katsoha miten tuos lähtee ympärill onhii ihan tupaksekseen tuot uniruohoo. Mummo neuvo, jot se pittää kuivata, jotta se säilyyp käyttöö varten. Ja tuoreena sen voima on viel moninkertain siihe nähe kö mitä sitä sit lääkkeenä voip käyttää. Nuo ko mie tuost kerrään ja syön sit evästä niin johan mie oonhii melkosen urakan tehnt. Tuost lahukasta mie viel sitä haukii katastan.”

 

Ja siellähän se hauki pötkötti rantamatalassa auringon raukaisemana.

Tarkka pisto keihäällä rantapenkan takaa ja hauki oli saalistajan oma.

 

Aino rakenteli lähteen luo nuotion, perkasi hauen ja pisti siitä kimpaleita tikun nenään nuotion loisteeseen paistumaan.

 

”Hyvähä se haukihii kun on nälkä.”

 

Ruuan päälle alkoi raukaista.

Tyttö torkahti nuotion kupeelle.

Aurinko ehti kiertyä taivaanrantaan, enne kuin nukkuja heräsi puun varjossa pienoiseen viluun.

 

”Herrain aika, koht sillään tulloop yö ja mie ko oon viel tääl lammel. Nyt äkkii yrtit konttiin ja kottiin.

Vaan mikä se on savun haju ko tulloop tuulen mukan kylält päin?

Voi Neitsyt Marrii, jos se olhii mummon enne tovest. Mittees mie tyttöparka sittä tien?

No ensinhiin mie kurkkajan tuol harjun päält mitä kyläst näkkyyp.”

 

Harjun päältä näkyi palava kylä.

Ja metsässä näkyi harjua kohden tarpovan kolmen oudonnäköisen miehen ryhmä.

Kypärät ja aseet välkehtivät laskevan auringon viimeisissä säteissä.

 

”Kyllä sieltä tuolta harjun takaa vaan minun mielestä päivällä jokin savu näytti nousevan, sanopahan Åke mitä sanot. Siellä voi olla vaikka toinen kylä ja siinä asekuntoisia miehiä. Vaikka tuo järven rannassa oleva kylä nyt on tuhottu, niin ei tässä vielä parane kesken heittää. Sitä ollaan niin kaukana Novgorodin korvessa, että aina pitää olla varuillaan. Huilataanpahan sitten, kun on tämä asia selvitetty.

Mitäpäs sitä muuten on aseteltu tuohon kiven päälle?

Ka, kaksi tuokkosta mustikoita.

Mitäs minä sanoin. Täällä on muitakin olijoita kuin nuo kyläläiset.

Katellaanpas tarkkaan ympärille. Ettei vain pirulainen nuoli suhahda kylkeen. Ovat ne semmoisia salakyttiä nämä metsäläiset, että moni mies on hengestään päässyt juuri kun on luullut turvassa olevansa.”

 

Partio jatkoi varovasti nousuaan harjun päälle.

 

”Katopas miten kirkasvetinen lampi tuolla pilkottaa. Ja joutsenia. Jos oot Åke yhtä tarkka ampumaan kuin kehut olevasi, niin nappaapa tuolta meille lintu iltaevääksi.”

 

Ja olihan Åke.  Mikäpä oli ollessa. Kun linnut poikasineen olivat asettuneet pesälleen yöpuilleen. Tuulen alta hiipien ampuja pääsi aivan lähietäisyydelle. Laukaus kajahti ja toinen emolinnuista kaatui siihen paikkaan. Toinen ja poikaset lähtivät saman tien karkuun.

 

”Tehhäänpäs nuotio tuonne lähteen luo ja pannaan lintu paistumaan. Ja mitäs minä sanoin. Tässähän on tuore nuotion paikka. Onkohan se marjastaja ollut liikkeellä täällä päin. Katellaanpas tarkkaan. Vaikka kyllähän tuo laukaus niin kaus kuului, että jos oli yksinäinen kulkija niin varmaan lähti karkuun.”

 

Joutsen höyhennettiin ja suolistettiin ja pantiin sitten paistumaan nuotion päälle vahvaan seipääseen.

Tovin kuluttua päästiin tuoreelle paistille.

 

”Otetaanpas jälkiruoaksi näitä mustikoita.”

 

”No katohan kehveli, sinäkö otit sen tuokkosen sieltä kiveltä mukaan?”

 

”Kahtonuhan se konttisa pohjan tietää, vaan annapas Åke vettä tuolta lähteestä, oluthan se tietysti olis se oikea juoma vaan eipä taija enää muonatynnyreissä kovin paljoa olla jälellä eikäpä tuota tänne arvannu mukaansa ottaa.”

 

Åke koukkasi kypärällään vettä lähteestä, ryyppäsi ensin itse kelpo kulauksen ja pani sitten kypärän kiertoon toisille.

 

”Onpas raikas maku tässä korvenasujain lähteessä. Vähän maistuu pohjalla kun olis loraus paloviinaa seassa vaan kyllä tällä jano tuntuu lähtevän.”

 

Lähti jano ja lähti henki.

 

Miesten hengitys muuttui äkkiä korahteluksi, lakkasi sitten kokonaan, kasvot sinertyivät ja lopulta mustuivat ja miehet kepertyivät kuka minkinlaiseen asentoon kouristusten ravistella ruumiita.

 

”Siin teil ruotsiloil miun kuolleen mummoin terveiset ja mie ko viel täl keihäällä teijät varmennan !”

 

Aino survaisi karhukeihään jokaisen miehen kurkusta läpi.

 

”A mitäs mie näil nyt ossaan tehä, koht heit joku tulloo ehtimään jos hyö ei palajakkaan toisiin ruotsiloihen luo?

Hyö polttiit miun kyläin, mie poltan heijät, tuol sotakirveel mie kaajan tuosta nuo kaks kelloo syttölöiks.”

 

Raivo antoi voimia. Aino raahasi kaatamansa kelot nuotiopaikalle. Vyörytti miehet yhdeksi kasaksi ja kokosi keloista rovion miesten päälle ja sytytti sen palamaan.

 

Kitkerä savu leijaili lammen rantamilla vielä aamukatveella, kun partiota etsimään lähetetyt sotilaat löysivät palaneiden miesten jäännökset.

 

”Mummo sano, et miun pittäis yrittää aamuaurinkoon päin. Voi minnuu tyttöraukkaa, ei oo miul ennee ommoo kyllee eikä kyläläisii. Vaan tulkoon turma ruotsiloille ain ko he näil tanteril tulloot. Ei olt heillä tänne mittään asjaa, hyö vaan rosvoin ja ryövärein tulliit, kaiken tuhosiit ja tappoit. Sama olkoon heijän osans niin kauva ko heit näil tanteril liikkuu.”

 

”Elon sie miullen kuohuvan annot

voimallais koskis sen ain minnuu kannot

Vaik oon mie kulkija hento ja pien

ain sie minullen näytät miun tien

 

Aurinkos miulhein valojaan jakkaap

vaik ois miun matkain varjoloih takkaa

Siulpa laajin mie soittoin ja lauluin

koristan huonettais loistavin tauluin

 

Elostain sinnuu mie kuitennii kiitän

kuluneet kättein kun yhtehein liitän

Lopullain matkoa, se luppaus on mulla

saan uupunt ja väsynt mie luokseheis tulla.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ANTTI

 

 

 

 

 

Turku

 

 

Olihan sinä melkoinen urakka tuon Itämaan kehittämisessä. Ja paljon reissuamista. Vaan jospa tuosta nyt alkaisi sukeutua ihan elinkelpoinen valtakunnan osa.

 

Luonnonvarojahan siellä kyllä näyttäisi olevan vaikka pieneksi eurooppalaiseksi kuningaskunnaksi.

 On riistaa, varsinkin arvokkaita turkiksia . Joku muuten esitti, että eikö niitä turkiseläimiä voisi kasvattaa tarhassa, säästyis metsästyksen vaiva. Hulluja puheita! Mistä niille ruoka saataisiin ? Ja minkälaiset häkit pitäis olla ? Että eläisivät häkeissä paremmin ja turvallisemmin kuin nyt tuolla luonnossa petojen saalistettavina ja nälkäisinä !! Tuo nyt on niin pöhko ajatus että ainakaan tuhanteen vuoteen ei tuommoista tule tapahtumaan, jos koskaan.

Ja kalaa, erinomaisia lohijokia !

Ja puuta, loputtomasti puuta. Jos sille keksitään vielä muutakin käyttöä kuin rakennus- ja polttopuuksi ja tervaksi, niin siellähän on oikea aarreaitta.

Mistäpä tietää, mistäpä tietää, kertoohan ne että koivun tuohelle on kirjoitettu ihan luettavaa tekstiä. Ja ohuille puulaatoille ladelmia. Mutta että paperin korvikkeeksi, tuskinpa, tuskinpa.

Olenpas muuten sitä mieltä, että kyllä sieltä löytyy myös malmeja, kun ruvetaan etsimään. Siellä itäosissa oli vähän samantapaisia vuoristomaisemia kuin meillä kotona tuolla pohjoisessa malmikaivosalueella.

 

Tuostapas palaa mieleen yksi kumma juttu, joka sattui silloin talvisella matkalla kun kierreltiin tuolta Hämeen kautta Savonlinnaan ja sieltä edelleen itään ja pohjoiseen. Siellä muuten saattais olla ihan kelvollinen kaupungin paikkakin muutaman päivämatkan päässä Savonlinnasta sellaisen ison vesistön rantamilla. Kyllähän sisämaassakin kaupunkeja nykyaikana jo tarvitaan.

 

 

 

Niin, se juttu.

Siinä retkikunnan mukana hiihteli semmonen Olle- niminen ajomies, sen äiti oli näitä täkälaisia, isä Ruotsista. Se osasi tätäkin tämän maan oudonkuuloista kieltä. On se kumma kieli. Yhtä jollotusta ja hyminää. Mutta kaipa sen oppisi kuin oikein yrittäisi

 

Se Olle oli innokas metsästäjä ja vaikka se joskus hävisi muun joukon matkasta päiväkausiksi, niin sen korvasi sitten ne maukkaat metsot ja teeret, jotka se palatessaan toi yksitoikkoisen matkamuonan vaihteluksi.

Kertoi tämä Olle sieltä Savonlinnasta lähdettyä yhyttäneensä tuoreet hirven jäljet. Arveli, että ollaan jo niin keväässä, että hanki ei enää puolilta päivin kanna niin isoa otusta, mutta suksimiehen se vielä kantaa, ja lähti hiihtämään hirveä.

Vaikka nyt ei koko otusta yksin jaksais retkikunnan luo raahata niin saishan siitä parhaat palat kuitenkin kontissa kulkemaan.

 

Hjaah,että sinne Ahvenanmaalle olis taas syksyllä mukava pistäytyä hirvijahtiin ! Nyt kun sain siihen ihan luvankin yhdelle hirvelle.

 

Niin se Olle.

Näin se kertoi.

”Hiihtelin siinä sen ensimmäisen päivän ja näin, että iltapäivällä oli hirven vuohisista jäänyt verijälkiä hangelle. Hanki upotti ja repi sen vuohiset auki.

Vilahti siinä jo mieleen, että kunhan ei vain susilauma haistaisi verta ja tulisi samalle saalille. Onnekseen ei missään kuulunut häntäheikkien ulinaa.

Yöllä piti päivän hiihtämisestä hiukka huokasta ja ottaa vähän evästäkin. Tein tulet. Onneksi oli paloviinaa putelissa niin sai kylmän kajoa varisteltua irti itsestään. Pimeäkin oli vielä sen verran yösyönnä, ettei olis oikein voinut jälkeä seuratakkaan. Yöllä pakastumisen jälkeen kun hanki alkoi taas kantaa hirveä.

Aamulla jatkoin matkaa.

Hirvikin oli levännyt yön mittaan ainakin jonkin aikaa tuoreesta makuuksesta päätellen.

Puoliltapäivin tavoitin sen näkyviin.

Se oli jo jonkin tovin seurannut ison joen vartta.

Näin sen kun se poikkesi joelta sen kupeella kiertävälle korkealle harjulle päin.

Kyllä minä sen tämän päivän mittaan tavotan, kävi mielessä.

Tavotin kyllä ihan muuta kun hirven.

Kävin näätsen niin että, että kun pääsin sille harjulle, niin näin että jäljet johtivat harjun toista puolta alas jonkin matkan päässä olevalle pienelle lammelle.

Hirveä itseään vain ei näkynyt missään.

Ajoinkohan nyt Hiien hirveä, kun tuolleen katosi, vilahti mieleen. Jälet tuossa kuitenkin näkyy, seuraanpahan niitä, lie vaikka piiloutunut näännyksissään tuonne lampareen rantaryteikköön.

Sieltä lammelta ei kyllä hirveä löytynyt. Jäljet vain yhen äkin kertakaikkiaan loppuivat lammen päässä olevan sulan lähteen reunaan.

Meniköhän tuo nyt tuohon lähteeseen. Nuin iso elukka ? Katohan kumma kun on räpylän jälkiä tuossa reunamalla ei kai se nyt sorsaksi muuttunut, isommat nuo jälet on  kun sorsalla. Voisko joutsen olla näin aikusessa ?

Vaan sitten se kumma tuli, kun selän takkaa kuulin akkasen immeisen kysyvän.

”A mitä sie vieras lähettä katselet, kuvajaistaskos ihailet, kovinhan tuot ootkii soria poika, ka jos sie uupunt oot niin lähe miun luoksein hetkeks levväymään.

Et sie sitä hirvees kuiteskaan tavota, se on miun hirvein, jolla mie kutun vierahii, tääl ku toisinaa hyvi harvo kettää kulkijaa käyp.”

Eikä tuo kutsuja ihan akkakaan ollu, sanoskoon jotta naisenpuoli rivakimmillaan.

Se hiihätti minua jonkin aikaa enkä päässy selvään että minne päin oikein mentiin. Ite se käveli hankea yhtä vikkelään kun mitä minä suksimiehenä hiihin.

Eikä sitä hanki upottanu.

Siitä tultiin sitten aikanaan pienelle mökille.

Ja siellä mie sitt levväyn yön yl.

Vaikka eipä tuossa paljon levähtämään kerinny.

Sillä ei kai aivan äskön ollu kettään vierasta käyny niin jotta kun se oli minut syöttänyt ja juottanut ihan viimesen päälle, niin sitte se komensi minut lavitasalle maata.

Ja kylähän minä siinä alkuusa varmaan hyvän tovin taisin nukkuakin. Van siitä kun heräsin, eipä sitä sittä siinä mökissä sen koommin sille yölleen silimää kiinni pantu.

 

Lie ollu joku noita tai velho. Siinä herräämisen pöpperössä kuulin sen mutisevan kuin jotain loitsun tapaista.

 

”Nouse nuokku, seiso seiväs

tämän piian pillun päällä,

vaimon valtaisen vaolla,

jos et nouse tänä yönä, et  niin ilmosna ikänä,

nouse nuorin nostamatta

tervaköysin tempomatta

pinkase pili vitussa

kynnä kyrpä kylläksesi.”

 

Ja kynsinhän minä yökauven ja osan vielä seuravaa päivääkin.

Semmoset oli emäntä eväät illalla antanut, jotta eipä kurkka kuuksahellut.

Lähteähän minun siitä sitten piti.

Kovin kiitteli emäntä vierastaan. Ja aiheestapa kiitteli, vaikka ite sen sanonkin.

Tyhjät oli kyllä kulkuseni ja nahistuneet nahkapussini. Vaan asiassa !

Sitten se anto minulle tämmösen keltasen kiiltävän nyrkinkokosen kiven murikan ja sano, että pie vieras palkkonas kun en minä sinulle sitä hirveäni raahtinu antaa. Näitä minä saan tuolta jokivarren vuoresta. ”Mie luulen, jot sie täl kivel voit ostaa itelleis vaik sata hirvee ja karhuu ko sie kotijas palajat.”

Siitä sitten tavotin muun retkikunnan täällä Kuopion kylässä.

 

Kateltiin sitä Ollen tuomaa kiveä miehissä. Arveli tuo verokamreeri Äimä, että vois olla kyseen vaikka kultakimpale.

Mitenkä nyt semmonen vois löytyä tiettömästä korvesta ?

Olisko niitä siellä enemmänkin ?

Voisko paikalle ajatella gruuvin perustamista ?

Mitenkä iso esiintymä siellä sitten on jos on ?

Mitenkä sieltä sitten kuljettaa malmin maailmalle ?

Maakuljetukset tulisivat kyseeseen vain rekikelien aikaan. Hevonen vetää vain hevoskuorman.

Olisko vesitie käytettävissä ?

Talvella ajettaisiin malmia varastoon järven rannalle, siitä sitten kesällä lotjilla järveä myöten ihmisten ilmoille.

 

Se Olle muuten kerto jossain vaiheessa nähneensä kummia unia. Sitähän minäkin, että ei se nyt nuorikaan mies koko yötä jaksa pukilla telkuta. Ellei sitten ollut reissussaan useampia öitä.

Oli olevinaan taas hiihtänyt sitä hirveä. Metsässä olikin yks kaks hiihtänyt valkopukuinen muutaman miehen joukko omituiset aseet olalla. Sitten siinä harjulla oli olevinaan ollut rautakiskot, joita myöten oli kulkenut summan suuria vaununtapaisia. Niitä oli vetänyt jokin rautahirviö, jonka päästä oli suitsenut tulta ja savua.

Sitten oli muka vielä ilmassa lentänyt valtaisan suuria lintuja, jotka olivat murisseet kovemmin kuin sata karhua kiima-aikaan. Niiden suista tai siipispankoista oli suitsenut tulta ja tulikiveä, joka oli pirstonut puita ja lyönyt kipinää kivikosta.

Taisi se velho juottaa ja syöttää pojan ihan pökerryksiin, jos lie hänestä sitten hyvänsäkin irti saanut.

 

Niin, se kaivoshomma. Oliskohan tuossa mitä perää ?

Täällähän kerrotaan, että jos missä on isoja aarteita piilossa, niin siellä palaa tiettyinä öinä aarnivalkeita, mitä nekin sitten lienevät.

Eipäs Olle keksinyt vielä aarnivalkeita valehella juttunsa höysteeksi !

Vaikka kullaksi se kimpale kyllä osoittautui, kun kultasepät sitä sitten Turussa matkan jälkeen tutkivat. Olispa sillä hyvinkin saanut vaikka sata hirveä ja tuhat karhua. Piti velhon puhe siltä osin paikkansa.

 

Jhaaah !

Surkea oli tämän maan tila kun minä tänne tulin. Sodat ja katovuodet, taudit ja pedot olivat kovin uuvuttaneet väestön.

Ja ainainen napina oli veronkannosta.

Voudit muka omaan laskuunsa kiskoivat ihmisiltä jos jonkinlaista maksua ja ulostekoa eikä niistä sitten kruunulle kertynyt kuin rippeet.

Alkeellinenhan se järjestelmä olikin. Pykäläpuuta eli pirkkaa, niin kuin sitä toisin paikoin kutsuttiin, käytettiin vielä minun tullessa hommiin yleisesti velkojen ylöspanoon.

 

Olin minä kyllä ihan Äimän käkenä, kun se tuo Antti Äimä sai uudistettua koko  kanto- ja tilitysjärjestelmän. Tämä alue oli tuottanut kruunun verotuloista minun tullessa vain kymmen sadalta. Mutta kun Äimän verouudistus oli saatu toimimaan, kohosi tuotto liki kuuteentoista sadalta koko valtakunnan tuotosta.

Siinä kyllä oli varmasti osansa maan elinkeinoelämän kaikenpuolisella elpymisellä. Monenlaista keinoahan siihen kyllä tarvittiin. Yksi muiden joukossa oli tuo uudistilojen verovapaus. Joka otti viljelykseen entisen autiotilan tai raivasi uudistilan sai ensimmäiseksi kymmeneksi vuodeksi vapautuksen kruunun veroista ja maksuista. Itäisimmän alueen miehet velvoitettiin kyllä huolehtimaan itse alueensa puolustuksesta, verovaroin ei sinne suojajoukkoja kustannettu. Vastaavasti he eivät tarvinneet osallistua valtakunnan yleisiin väenottoihin.

 

Paljonhan sitä ehti kun oikein yritti. Tuon leipäpuolen lisäksi kehiteltiin niitäkin lirkutuksia, kuten Äimä vähän tuhahdellen nimitteli yliopiston perustamista ja suomenkielisen kirjallisuuden painattamista.

Noh, ne on nuo veromiehet niin karua joukkoa. Vaikka ankarahan se on heillä hommakin.

 

Kertoi minulle silloin alkuaikoina, että hän epäilee maassa harjoitettavan mustaa taloutta. Eikä tarkoittanut mitään neekerien kauppaa. Semmostakin kuuluu suuressa maalimassa harjoitettavan.

Tarkoitti sitä, että voutilurjukset eivät ilmoittaneet edes kaikkia verotuskohteitaan kruunulle. Ja niin vain oli löytynyt ihan olemattomiksi luultuja kyläkuntiakin.

Oli siitä verotuksen tarkastuksen kiristämisestä sellainenkin hupaisa tulos, että yksi maaherra panetti verovirkailijan kolmeksi vuodeksi tyrmään, kun tarkastus oli käynyt liian lähelle mainitun herran omaa kukkaroa.

 

Noita maaherroja sitä muuten taitaa olla liikaa. Kalliita virkamiehiä esikuntineen.

Sehän muuten taitaa hallitusmuodossa olla, että Itämaassa on oleva viisi lääninhallitusta. Sillon olis kyllä vara supistaa. Ihan hyvin vois tuo vähätuottoinen Uudenmaan takaperälä olla osa Hämeen lääniä.

Vaasa kävis hyvin keskuspaikaksi koko tuolle pohjoisosalle.

Jos nuo toteutuu niin vieläköhän puhutaan ”vanhasta hyvästä kreivin ajasta” vai saako sanonta sen sisällyksen mikä sillä on Tanskassa kreivikuntien välisten sotien ajoilta ?

Semmostahan se oli siellä lahden takana, mutta elämältähän se maistui ! ”

 

 

 

 

Antti

 

 

 

”Katohan, tuostapaan on kettu vitkettännä alas harjua tuonne lammen jiällen päin. Selevästi näkkyyp jäläki tässä tuoreessa hangen piällen sataneessa vitilumessak.

Saiskoon tuolta turkin napattua jos lähtis jälittämmään. Vastatuuleenhaan tuo jäläki viep, jospaan se repolainen hyvinnii ois pysähtynnä tuonne lammen rantaan. Annahan kokkeilen, vielä sillä tähän aikaan jonniilainen turkki on tallella vaikka tässä jo aletaan kevvääseen kiäntyvähhii.”

 

Antti potkaisi suksensa varovaiseen liukuun alas harjun kuvetta. Repolainen oli harjun juurelta juossut ensin suoraan lammen rantaan ja lähtenyt sitten kaartamaan lammen kuvetta. Syykin selvisi pian. Lammen päässä oli sulana pulppuava lähde ja lähteellä kaksi joutsenta.

 

”Aikaseenpa on jouhtenet tulleet jo näille kulumille asti. Katohan sinä repo runtti rengasperse, sulla taitaahii olla näläkä. Ja minulla vilu. Vuan sinun turkistashan minä suanniin hyvän lämmikkeen.”

 

Kettu painautui matalaksi vasten hankea ja valmistautui loikkaamaan joutsenten kimppuun. Nälkä oli varmaan repolaisella, kun uskalsi hyökätä päin kahta isoa lintua.

 

Antin ase jyrähti. Repolainen kierähti hangelle pää luodin lävistämänä.

Joutsenet pölähtivät lentoon, kaarsivat kerran lammen ympäri ja suuntasivat sitten pohjoiseen.

 

”Ka hyvän nahan tuosta suap. Vuan karkaskoon nuo jouhtenet nyt pesimäpaikastaan vai oisvatkoon olleet levähtämässä matkasa varrella?

Tähän sitä taitasj suahak jonniinlaisen talon paikan raivattua tähän lammen kuppeelle. Ja tuossa ois vesjpaikkahi iärellääsä. Suattaa tuossa lammessa kalloohi olla, suavat varsinnii tuoretta vettä koko talaven ajan. Ja jos oikein tuolta harjulta kerkesin katastoo, niin siellon toisella puolen harjuu ison järven selekä. Luulis siitä varsinnii kalloohii löytyvän.

Ukko-Ruunuhan on kuuluttanna, jotta joka näillen selekosillen uuven talon tekköö ja pellot kaskee suap ensimmäisen kymmenen vuotta olla iliman veroja ja ulostekoja eikä tarvihe lähtee ees sen sotajoukkoloihin, kun ite huolehtii toisten samanlaisten talolaisten kanssa siitä, jotta vainolainen pyssyy näiltä tanterilta poissa. Oiskoon ottoo ja tulla kevväällä eukon kanssa tänne ja ruveta talon tekkoon. Rivakka työihminen se on tämä minun tuore akkanj ja näkkyyhän tuo jo kantavaksii tulleen, jotta sennii puoleen ois selevempi lopettoo se rengin ja piian olo. Jos vaikka isännältä sais alakuusa lehmän kantturan ja jonnii lampaan. Maksaspahan sittä kun on piässy enemmän elämisen alakuun, niin takasin.

Hyvihän tuo meihin Riitan kanssa on suhtautunna vuan kovastihan myö on töitähi tehty. Tämä metätysreissu tässä taitaa olla vähä niinku yljmiärästä palakkoo tuosta talavellisesta puusavotasta. Vuan niinnpään on nyt uuven navetan hirret kuajettu ja ajettu tekopaikalle. Siitä kun lumet sullaa niin ei kun pykäsöö pystyyn.”

 

Niin tuli Antista ja Riitasta ensimmäiset Kaarneikkolammen uudisasukkaat. Kaarneikkoilammiksi Antti sen nimitti, kun kevätmyrskyjen jäljiltä lammen jäälle kertyi oksankappaletta, männyn kuorta ja kaarnaa, neulasia ja muuta töhnää.

Sillä tavalla se pui Tapio metsiänsä kevätkorvalla.

 

Vaikka ruoakseen joutuivat asukkaat petäjän kuorta käyttämään.

 

”Se on kuule Antti tuas silleen, jotta lopussa on jauhot, pittää vuan lähtee petäjän kylykee nylykemmään. Vielä on kesän tulloon aikoo ja jollain lailla tässä pitäs sinne asti hengissä keplotella.”

 

”Jos minä vielä koitan tuolta metästä jonniin elävän suaha. Sitkasta on pelekkä petäjä sinunhii syyvvä varsinnii kun vielä on sulla tuo imetettävä. Paljon sinä minnuun luotit kun tänne salolle mukkaan lähit.”

 

”Ka kehenkäpä minä sittä jos en sinnuun. Ja kun halla tulloo niin se on Jumalan ilima, ei sille ihminen mittään maha. Käyhän kierroksellas, monastihan sieltä on eväs löytynnä. Jos Luoja vielä muistasj meitäi salolaisijjaan.”

 

Antti otti kontin selkään, pani siihen palan kuivaa haukea evääkseen, otti vanhan rihlakkonsa tuvan seinältä ja sukset räystään alta.

 

”Jos ensinnäi nousen tuonne harjulle ja katastelen sieltä suuntia. Ja mistäpäin tuul alakaa viritä uamutyvenen jäläkeen. Jospaan vaikka tois tuul vainun tuolle Penille. Sen mukkaan sittä siitä etteenpäin. ”

 

Mies ja koira kipusivat harjulle. Hanki kantoi niin suksimiehen kuin koirankin. Päivän mittaan, jos aurinko porottaisi täysiltään, alkaisi hanki jo raskaamman painon alla pettää. Hirvi olisi silloin saavutettavissa, kun hanki repisi sen vuohiset hajalle.

 

Puolilta päivin Peni otti vainun ja lähti ajoon.

 

”Jänisköhän on vaiko isompi, ei se karhu kuiteskaan vielä tähän aikaan, oiskoon hirvi, se meijät pelastas.”

 

Antti ponnisti pitkään liukuun.

 

Hirvi se oli !! Näkyi pyrkivän järvelle päin.

 

”Jos se kerkee päiväsen aikaan yli järven niin sitten sitä ei tavota millään. Suapkohan Peni sen pysähtymmään.”

 

Hiki kihosi pintaan ja alkoi kirveltää silmissä. Hirvi näytti ehättävän järvelle.

 

Sitten se näkyi kuin säikähtävän jotakin ja teki jyrkän mutkan kohti järvestä lähtevän virran suuta.

 

Antti lähti oikaisemaan hirven tekemää kaarta.

 

”Valehtelleeko silimä vai lentääkö tuolta virralta kaks jouhtenta kohti päin. Oiskoon nuo ne samat kun näin sillon männä kevännä. Jokkoon lie virta sula vai ovatkoon mänössä meijän lähteelle. Säikäyttikköön nuo tuon hirven. Minnehän tuo potalti.

Nyt alako Peni ottoo tiukkoo haukkuu, oiskoon se suanna hirven pyssäymään.”

 

Oli saanut. Joko Peni tai joutsenet.

Hirvi oli rynnännyt virralle ja pudonnut rantamatalaan jäihin.

Siitä Antti sen sitten sai.

 

Joutsenet asettuivat lammelle pesimään. Talonväen ja niiden kesken vallitsi sanaton rauha. Kummatkin elivät oloissaan.

Syntyi ja kasvoi Antin ja Riitan poika ja sen veljet ja sisaret.

Joutsenet hautoivat munansa ja poikaset kuoriutuivat aikanaan.

Meni kesät ja tuli talvet, vaihtui vuodet.

 

Ihminen oli asettunut uudelleen vanhoille asuinseuduilleen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

IIVARI

 

 

 

 

 

Vaasa

 

 

 

”Se venäläisten joukkojen riisuminen aseista onnistui näillä meidän hallussa olevilla alueilla melko kivuttomasti. Minkä verran ne on antaneet aseitaan kapinallisille ja osallistuvatko ne taisteluihin?

 

 Vapaussotaanhan nämä joukot lähtivät, mutta kyllä tästä sisällissota kehittyi. Katkera paikka. Näissä sodissa kun on mukana muutkin voimat kuin pelkät sotilaalliset seikat. Sukujen ja naapureiden riidat, vanhat kaunat, kaikki ne rettelöt, joita inhimillinen elo tuottaa.

Sieltä on kantautunut kaikenlaisia kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista tuolta kapinallisten hallussa olevilta alueilta. Maaperä kostolle on enemmän kuin otollinen. Ja kosto elää jo. Sellaistakin kerrotaan, että jo antautuneista ammuttiin rivistä joka kymmenes kostoksi siitä, että taistelun  päätyttyä ja antautumisen jälkeen jostakin oli avattu konekiväärituli, joka surmasi useita miehiä, ennen kuin ampuja saatiin vaiennettua.

 

Ja sitten tämä hallitus harkitsee avunpyyntöä ulkomailta. Jo tuollainen pyyntö sinällään on virhe saati sitten jos apua tulee. Siitä syntyy tulevaisuuteen sellainen ennakkotapaus, joka kyllä muistetaan kaikissa sota-akatemioissa ja hallituksissa. Sitä soppaa meille tullaan vielä varmasti tulevaisuudessa tarjoamaan ja se on katkeraa nieltävää.  Kunpahan en vain tarvitsisi olla sitä koskaan lusikoimassa.

Voihan olla, että se apu lyhentää tätä sotaa ajallisesti, mutta se kyllä kylvää sellaisen siemenen, jonka synnyttämää juopaa katkerasti vielä kadutaan.

 

No, poliitikot ovat poliitikkoja ja ihmisiähän hekin vain ovat. Lie heilläkin omaisia tuolla miehitetyillä alueilla ja huoli siitä, miten heille on käynyt tai tulee käymään.

Mitenkähän tuo kuri säilyy joukoissa, jos sieltä alkaa tosiaan tulla esiin siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia.

 

Sitä näin vanhana ammattisotilaana sen vielä jotenkin ymmärtää, että sotilaat surmaavat tosiaan ja saattavat taistelun aiheuttamassa kiihtymyksessä tehdä yhtä ja toista törkeyttä.

Mutta tuo siviilien kohtalo kyllä karmaisee karuakin luontoa.

Osattomat arvattomat sivulliset, jotka eivät pysty edes mitenkään puolustamaan itseään, joutuvat maksamaan kärsimyksillään ja hengellään sotivien keksinäisiä vihoja.

 

Kirottuja olkoot nämä yleiset kansanarmeijat, joihin kootaan kaikki kynnelle kykenevät ja osin jopa kykenemättömätkin niin pienet pojat kuin ukon rahjuksetkin. Osin jopa väkisin. Sen se sai tuo Ranskan vallankumous aikaan ainakin, että tuli yleinen asevelvollisuus ja kansalliset sotavoimat.

 

Kun sota oli vielä ammattilaisten johdossa ja hoidossa, niin siitä voi tosiaan sanoa, että se oli politiikan jatkamista sotilaallisin toimenpitein.

Mitä sotilaallisia toimenpiteitä nyt enää voi sanoa olevan tuommoisten massataistelujen, joissa silmittömässä raivossa tuhotaan kymmeniä tuhansia miehiä muutamassa päivässä ?

Tai siviilien joukkosurmat ?

Miksikähän tämä sodankäynti vielä muuttuu, jos tuo ilma-ase kehittyy samanlaiseksi kuin nuo panssarit näyttävät oleman kehittymässä ?
Alkaako summittainen kaupunkien pommittaminen ?

Siinä menee silloin niin ihmiset kuin heidän aikaansaannoksensakin. Ei paljon paina kulttuuriarvot, kun kilometrin korkeudesta pudotellaan räjähteitä. Tokko tuota hirveyttä kuitenkaan enää minun tarvinnee olla näkemmässä.

 

Niin, se joukkojen kuri.

Milläpäs hillitset miehiä, joille on tullut tieto, että koti on poltettu ja omaiset surmattu kuka milläkin tavalla ?

Syntyy yksityisiä kostopartioita.

Sotilaat nyt voisi vielä saada tottelemaan kurin kovuudella. Mutta kun joukossa ei oikeastaan määrältään ole sotilaita kuin nimeksi.

 

Nämä Saksassa koulutetut nuoret miehet.

Näilläkö tämä sota pitää voittaa ?

Kourallisella sinällään hyvin koulutettuja intomielisiä nuorukaisia ja hätäpikaa kootuilla ja koulutetuilla tavallisilla kansanmiehillä.

 

Eihän tässä maassa ole ollut varsinaista sotaväkilaitosta yli sataan vuoteen. Ja se mikä silloin Ruotsin vallan aikaan oli, oli aivan toisenlaisia olosuhteita ja maailmanaikaa varten suunniteltu ja koulutettu.

 

Jos siellä kapinallisten joukossa tosiaan on isompia osastoja venäläistä taistelukuntoista säännöllistä sotaväkeä, niin vain ihme voi tuoda meille voiton.

 

Tai sitten ulkomainen apu.

Pitäisikö siihen sittenkin suostua ?

Mutta onko hetken hyöty ajan pitkään sittenkään todellinen hyöty ?

 

Näillä joukoilla se on tämä sota käytävä, kävi miten kävi.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Iivari

 

 

 

 

 

 

 

”Huomenta kauppias, ostatkos tämmöisiä tavaroita?”

 

”Ka Iivarihan se jo näin aikusessa on liikkeellä, no katotaanhan mitä sieltä sinun kontista löytyy tällä kertaa”.

 

”Olis tässä kiihtelyksen verran oravannahkoja ja löytyypä pari kultakurkkuakin, sain tuossa muutaman mikonkin käpälälautaan narrattua näin ensilumien aikaan ja on tässä yksi tupsukorvakin turkkinsa pois heittäny. Tuolla pihalla reessä on vielä rihmallinen teerikukkoja, ne sain jo tuossa niijen syyssoitimen aikaan. Hyvin ne on säilyny, kun suolistin heti tuoreeltaan ja panin maakellariin riippumaan.”

 

”Kyllähän näin hyvistä tavaroista kauppoihin päästään, mitenkäs sinä uskallat ruokapuolesta luopua, kun on tämmönen häikkäaika meneillään. Tiijä vaikka minkälaiset kahinat kehittyy, tuolla kirkonkylällä tuntuu olevan useamman sorttisia kaartilaisia. Kun pyssyjen kanssa aletaan sohomaan, niin siitä ei hyvä tule. Se on keisarikunta ollut  sodassa ja vuosikausia, vaikka eipä tuota enää ole koko keisaria ja miten käynee tämän keisarikunnankin. Mitä  lie ne bolseheikit vai mitä viikkejä ne on jotka nyt on Venäjällä valan ottaneet.”

 

”Kyllä metsä ja järvi aina yhen miehen ruokkii. Ja onhan mulla sen verran peltoa, että jauhot ja potakat sun muut sapuskat löytyy omasta takkaa. Vuohista saan maitoo minkä tarviin ja lisälihaks oon aina pitännä porsasta kesältä jouluun.”

 

”Riittäähän se yhelle miehelle hyvinnii tuo Kaarneikkolammen paikka. Velimiehes lähti perekuntineen Amerikkaan, siellä kuuluu puuveitellä kultaa vuoleskelee mies kuin mies.”

 

”Sinnehän ne lähti, eipä oo kirjettä kuulunu vuosikausiin, alkuusa se jouluksi aina kirjeen laitto. Miten lie maalima siellä uuvessa maassa, eipähän tuo siellä kuiteskaan oo sota riesana niin kun tiälä Vanahassa maassa.

Vuan annapas nyt mulle nuita tarvesaineita, tupakkia ensinnäi, halla pahus pani meleki koko oman kessumaan kesällä, sillä minä nyt jo näin aikuseen ensilumilla oon liikkeelläkkii, suoloohan tarvihtoo aina ja sehän ei pilau, kun pitää kuivassa, kahvia ja vieläkös sulla on siihen minun vanahaan kivääriin käypää ruutia ja luoteja?”

 

”Muuta löytyy vaan ammustarpeihen myönnin ovat kieltäny. ”

 

”No jokoon pitää kaivoo vanaha jalakajousi, jos meinoo jottain metän elävee pyytee. Vaikka suaphan nuita ansoillahi vielä jollain lailla, vaikka vähenemään päin tuntuu riista olevan. Oishan se vielä hyvä kylymän vihojen varalle ottoo kortteli viinoo.”

 

”Sitä löytyy, oisko vielä jottain muuta?”

 

”Eiköhän sitä näillä jo ensi alakuun. Käynpähän sitten joulun alla jos jotain tarvihen tahikka sitten talvemmalla.”

 

”Olis mulla täällä Iivarille vielä jotain muutakin. Äsken puhuit velimiehes kirjeistä, nyt se toi posti tänne Amerikan kirjeen. Miten lie näin sattunukin.

Ja onhan mulla näitä lehtiäkin varattu vanhan kontrahin mukaan, sinä kun Iivari oot niitä lukumiehiä.” 

 

Iivari sai ostoksensa, amerikan kirjeen ja lehtensä. Toivotteli kauppiaalle kaiken varalta jo hyvät joulut ja sijoitteli tavaransa kaupan pihalla olleeseen rekeen.

 

Kotiin tultua Iivari kanteli ostoksensa tupaan, vei hevosen talliin ja viritteli sitten tulen uuniin ja laittoi kahvipannun tulelle. Heitti enimpiä päällysvaatteitaan tuvan seinällä olevaan naulaan ja kahvia ootellessaan alkoi lukea Amerikan kirjettä.

 

”Mitsikaanissa oktooperin 17 päivänä vuotta 1916.

 

Miten lie, ootkohan saanu noita aiempia kirjeitä. Voi tämä sota-aika haitata postinkin kulkua. Varsinkin sitten kun se iso Lucitania-laiva upotettiin siellä Euroopan vesillä ja tämä meijän Ameriikkakin lähti siihen warihin mukaan.

Kirjutanpahan siltä varalta, jotta jos kuitenkin sattusit tämän saamaan, taikka Riikkahan tämän kirjottaa minun talkin mukaan. Mulla kun tuo writtaaminen oli jo siellä Vanhassa kantrissa huononlaista.

Hyvin oomma pärijänny. Niinkus aiemmin kirjuutin, niin olin aluksi mehtässä puunkaatohommassa. Siinä tienasi ihan hyvästi. Vaan sitten pääsin kopparigruuville mainariksi. Se on raskasta workkia, maan alla päiväkauvet painetaan. Vaan kyllä siinä tienaakin.

Niillä manilla oon bykännyt ittelleni ja perheelle semmoisen hausin, jotta siellä Vanhassa maassa ei kirkonkylälläkkään löytyny niin isoa.

Lapsia on tullut kaksi lissää sitten tänne tulon. Kasvaavat kun vesiheinä huusin takana. Vanahimmat pojat, ne siellä syntyneet, ovat jo minun mittasia. Ne on käyneet skoolia ja meinaavat herroiksi. Minä kyllä niille oon sanonukin, että lukekaa pojaat vaan, raskasta se on tämä mainarin homma. Eikä taija olla ihan terveellistäkään. Minuakin on ruvennu allweisiin hustaamaan. Mikä lie tuolla rinnan sisällä, joka kaihertaa. Vertakin on alakanu tulemaan rykiessä, sitä se on tämä Riikka sanonu, että mee hyvä mies doktooriin.

Vaan mitenkäs sitä mennee kun pittää töissä olla.

Tulisit sinäkin velimies pois tänne Amerikkaan. Sitä kun ei tiejä mitenkä se wari siellä Vanahassa massa vielä maita ja ihmisiä tuhoaa.

Vielä sinä mainarin hommissa iän puolesta moniaita vuosia pärjäisit. Täällä mielellään ottaavat gruuveihin suomalaisia miehiä. Sanoovat että ollaan hyviä työmiehiä vaikka toisinaan vähän viinaa meneviä ja pikkusen kuulemma tsiltreenjä, mitäpä he sillä tarkottanneekaan. Ruotsalaisiakin täällä on.

Kirjuttele.

Jos meinaat tänne muuttaa, niin tullaan porthiin vastaan.

 

Piirsi omalla käellä puumerkkisä veljesi    Antti”.

 

Lähtemättä jäi Iivarilla Amerikkaan.

 

Yhtenä yönä kevättuiskujen aikaan oli Iivari yöllä kuulevinaan mökkinsä pihalla liikettä.

Aamulla talolle hiihti viisi harmaapukuista miestä.

Oveen jyskytettiin.

Iivari avasi oven.

 

”Onkos asukas nähny täälläpäin äskettäin tuntemattomia liikkujia,” kysyi nähtävästi joukon johtaja, tiukkailmeinen isokokoinen nuorehko mies.

 

”Yöllä kuulin pihalta jotain kolketta, vaan enpä tuota tullu nousseeksi kahtomaan, että tuuliko siellä kolistelee vai mikä.”

 

”Lähepäs ukko tänne pihalle niin katellahan vähnä tarkeemmin, ei siinä takkia tarvita, alakaahan joutumahan vaan.”

 

Pihalla Iivarilta tiukattiin, missä hänen suksensa ovat.

 

”Tuossahan minä oon pitäny niitä räystään alla oven pielessä”.

 

”Vaan eipähän ole nyt, et kait sinä ukko perkeles oo antanu suksiaas karuussa olevalle punikille. Kataastetahan tätä pihapiiriä hiukka tarkeemmalla silimällä.

Mee tierä vaikkoosit piiloottanu sen perkelehen tänne jonnehin. Se oli varmahan hiukka haavoottunu. Me päästihin sitä kerran ampuumahan mutta sitten se katosi pimiähän.

Mitääs sitä on auvoottu tuota kellarin ovee, lumessa on seleväät jäleet.”

 

”Lie joku yöllä aukonu, vaan minen siitä mittään tiejä.”

 

”Vois olla paree ruveta tietämähän yhtä ja toista. Täältähän on otettu tavarata.

Tuohon on purootettu leipä laattialle. Kellarissakoos sinä leipiäs piiloottelet äijä.

Katotahanpas tuohon navettahan.

No täälä on vaan hevonen ja vuohia.

Mitääs varten tuo karsina on tuolleen telejetty?

Äijä perkeles, mitääs varten sinä valakoosta lintua oot ruvennu täällä talaven yli telejettynä pitämähän?”

 

”Se oli syksyllä jääny tuonne lampeen eikä päässy lentoon. Oisko kettu pääsy rusikoimaan siipeä. Otin talteen kun löysin kiinni jäätyneenä ja melekein jo kuolleena.”

 

”Palatahanpa tuonne taloolle

Se alakaas nyt olla paree hyvän sään aikahan alkaa muistaa tuota viime yötä hiukka tarkeemmin. Me oomma lähteny tähnä sotahan Pohojanmaalta Ylä- Nikkilästä ja meijä porukasta on moni mies kuollu puniikin ja ryssän luoteihin.

Met emmä oikeen suosioolla kattele, jos kuka tämmöösiä hyysääpi. Eiköös sulla ukko ollu siellä tuvaassas kaikenlaisia lehtiä. Käypäs Martti vilikaseen, mitää postia näin huonokuulonen mies näkee lukia, joka ei tiejä, että hältä yöllä sukset ja leiväät on viety.”

 

”Työmieheen vuosikertaa täällä näkyy olevan, on tuossa joku muukin lehti vaan on revitty vissiin sytööksi. Ei saa seleviä, notta mikä se oon ollu.”

 

”Vai että Työmiehiä sitä luetahan eikä mittään sittä kuulla. Alahan äijä kalappia tuonne lammen rantaan. Jospa ne sukset vaikka sattuis löytymään.”

 

Lammen rantaan Iivari jäi.

Tuuli kasvatti ensin nietoksen päälle.

Sitten kevätaurinko sulatteli lumet pois. Nälkäinen susilauma hoiti loput.

 

 

 

Tallista miehet ottivat hevosen ja valjastivat sen reen eteen. Vuohet ja joutsen jäivät oman onnensa nojaan.

 

 

 

                                            *******

 

 

Helmikuinen Talvisodan pakkasaurinko helotti Laatokan yllä.

Ylä- Nikkilän miehet olivat jo viikkoja pitäneet tukikohtaa lähellä rantaa olevassa kallioisessa saaressa. Vihollisen huoltotie kulki rantametsässä. Sitä kautta yritettiin epätoivoisesti huoltaa mottiin jäänyttä isoa osastoa.

Saaren tukikohdasta voitiin tehokkaasti häiritä ja estää huoltokuljetukset.

 

Suonikas sormi naputti esikunnassa karttaa.

 

”Suurhyökkäys tulee kulkemaan tätä kautta. Sen alettua vapautuu myös tämä mottiin jäänyt osasto. Tämä saaressa oleva tsuhnain tukikohta on sitä ennen elimionoitava täydellisesti. Saatte käyttöönne sitä varten lentotuen, tykistöä ja heittimiä. Jää kantaa myös kevyet panssarit. Katsotte ettei tsuhna ole sahannut jäähän railoja. Tuo tukikohta on muutenkin jo liian kauan saanut aiheuttaa kohtuuttomia tappioita huoltokuljetuksille.

Suurhyökkäys alkaa tästä päivästä  viikon päästä, tukikohdan on oltava eliminoitu sitä ennen. Erityisesti on varmistettava, ettei sinne saada täydennyksiä missään vaiheessa.”

 

 

                                            *********************

 

 

 

”Kuulehan Martti, näyttääkö sinusta, että tuolla aamuauringon suunnassa lentäisi iso valkoinen varjo, kuin suuri lintu.”

 

”Kyllä siellä joku lentää, vaan ei se ole lintu, se on ryssän lentokone ja niitä on monta.”

 

Siitä tukikohdasta ei jäänyt jäljelle ketään.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

NÖRTTI-NIILO

 

 

 

 

Helsinki

 

 

 

”Oli niillä viime vuosituhannen ukoillla jotain tolkkua, kun älysivät kammeta tämän mehtävaltion tähän Euroopan Unioniin ja siihenkin rahaliittoon jo aikanaan.

Silloin kuulemma mekastettiin, oppositio nimenomaan, että itsnäisyys menee kun liittovaltio tulee. Ilmestyskirjan petokin oli kuulemma kesy kotikissa tähän hirviöön  verrattuna. Ja sitä rataa.

 

No liittovaltiohan siitä tuli kun nuokin Venäjän Euroopan puoleiset jätteet nyt on siinä mukana. Semmonenkin valtio on historiassa ollut kuin Venäjä, ja välillä vielä ihan erikoinen lyhytaikainen kummajainen kuin Neuvostoliitto, Sojuz sovjetskij soszialistitseskih respublik, CCCP, niin kuin vanhoissa uutispätkissä joskus vilahtaa, vaikkapa Helsingin Olympialaisista, jotka nyt on pop-aihe nostalgikkojen parissa. Pyöreitä kymmeniä, kohtapuoleen satoja.

 

No pitihän sitä tätäkin valtiota matkan varrella remontteerata.

Taloushistoriat kertoo, että Suomen tasavallassa oli harjoitettu vielä niinkin myöhään kuin joskus 1980-luvulla aluepolitiikkaa. Tavoite oli kuulemma turvata kaikkien valtakunnan osien tasapuolinen kehittäminen ja pitää koko maa asuttuna. Maataloudessakin kriisien varalta omavaraisuus. Se höperehtiminen kyllä loppui sitten 1990- luvulla, kun agraaripuolue putosi lopullisesti vallan kahvasta. Ensin vuosikymmeniksi oppositioon ja kuihtui sitten vähitellen luonnollisen kehityksen myötä olemattomiin. Kannattajien ikärakenne oli sellainen, että se paljon puhuttu luonnollinen poistuma käytännössä poisti koko puolueen poliittiselta kartalta.

 

 

 

Keskittäähän sitä pitää, jos meinaa maalimalla pärjätä. Kaikkea. Talouselämä suurempiin yksiköihin. Väestö suuriin keskuksiin. Synergiahyötyjä, integrointietuja. Helpompihan sitä sitten on hallitakin, kun ei se enää ole omavaraista, niin kuin historian vanhat talonpojat, kaivoja myöten ! Joka talossa oma kaivo. Ja jos meidän kaivosta vesi loppuu niin kallion alla on lähde uus.

Ja leipää ja sirkushuveja, panem et circensis, cuis regio, eius religio. Taitaa tuo loppukin jotenkin soveltua tähän nykypäivään.

 

Jotta aluepolitiikka, sano.

Aluepa hyvinkin.

Se alkuperäinen alue nimittäin.

Täällähän ne suomalaiset asuivat alkujaan, rannikoilla, etelässä ja lännessä. Se oli ihan viisas raja se oliko se nyt se Pähkinäsaaren rauhan raja. Sieltä Kannaksen tyvestä tuonne Pohjanlahden pohjukkaan. Muu nyt on ihan joutavaa hömpötystä.

Ajatellaanpa vaikka nyt pelkästään jo yksin kuljetus- ja lämmityskustannuksia.

Ja niinhän ne markkinavoimat ajatteli,  kun ne alkoivat keskityksen. Mikäpä oli sitten meidän poliitikkojen seurata perässä ja keskittää myös hallinto tänne silloisen Kehä -kolmosen sisälle. ”Kun se väestö nyt kertakaikkiaan muuttaa sieltä Itä- ja Pohjois-Suomesta tänne etelään ja kasvukeskuksiin, niin eihän siellä tarvita hallintoakaan. Tulosjohtamisen tunnusluvut sanoo niin.”

 

Näitä johtamisoppeja kun voi käyttää joka lähtöön. Jos ei ole sopivaa valmiina niin keksitään.

 

Silleenpä saatiin Eurooppa-turisteille mielenkiintoisia matkailukohteita. Elämyksiä. Sudet ulvoo suolla, turisti tutisee oppaan kanssa eräkämpässä. Kaiken varalta on nurkan takana lähtövalmis helikopteri.

Jos nimittäin sattuu se nauhuri siellä suon takana pakkasessa jäätymään, niin turhahan sitä turistia korvessa on pitää pelkkää tuulen suhinaa kuuntelemassa.

 

Voihan sinne nyky tekniikan aikana muutta joku luontointoilijakin sopivaksi vuodenajaksi oleilemaan. Sekin muoti hupeni, kun nuo kuumatkat vetää nyt nuorta juppia enemmän kuin korven kaiho.

”Eri nastaa kato tsiika fönasta kun starit killuu ympäri ja voi heittää astrorotsit niskaan ja loikkii pienen rundin kosmokses aluksen ympäril. Siel Telluskin killuu kun aivan tavan stara, alkumatkast hiukkaa mollottaa ikkunas isompana.”

Taikka etätyöläinen, joka etsii inspiratsiooniia.

Sitä kun nyt kerta kaikkiaan on tätä ihmisen puolta niin monenlaiseen lähtöön.

 

Se alkaa aluepolitiikassakin vissiin isompi kierros, kun tuossa tulevaisuudessa aletaan puhua tuolle syrjässä olevalle Tellukselle annettavista tukiaisista ”tasapuolisuuden nimissä ja alueellisen kehityksen turvaamiseksi ja jotta meillä säilyisi kosketus alkuperäiseen kotiluontoomme.”

Jahams, sitä politiikkaa varmaan tekee jo eri miehet.

Mitenkäs se menikään se uusvanha hitti: ”Ennen oli miehet rautaa, ja laivat puuta, oo hioo hei, hiio hei.  Ja vanha puosu istui kapakassa, oluthaarikassa. Tai ainakin sinnepäin.”

 

 

 

 

 

 

 

 

Nörtti-Niilo

 

 

 

 

”Mummon mökki ja perunamaa, omalla lammella ja lähteellä, tule ja tutustu, osta ja ihastu, lähemmin skv Karhuvaara, puh 050-00500, @Karhuvaara.fi.”

 

”Kats vaan kun on kätsä kuva mökistä, punanen tupa ja perunamaa, lampi ja lähde ja lammella vielä joutsenia. Noi ny kyl on välittäjän mainoskikka. Ans kuitskin soittelen, jos siel on sähkö ja linja niin sehän kävis kätsästi mökiks ja siel vois hiukka kätsäst vaik duunata etähommaa. Jos olis viel kätsä yhteys tänne Hesaan, niin sielhän vois kätsäst olla vaik pitemmänkin ajan. Heittäis välillä rundin tänne jos alkais lande inhaamaan, vaik olinhan mä landel snadina pitkii kesii, kun  mummo viel oli elossaan. ”

 

”Kiinteistövälitys Karhuvaara, puhelimessa Otso Karhunen. Soittelette siis siitä mummon mökistä ja perunamaasta. On sähkö ja on puhelin, kyllä, autotie perille asti. Lentokentälle puolen tunnin heitto. Kaksi lähtöä aamuin illoin Hesaan ja takaisin, lentoaika kolme varttia. Ettäkö joutsenet kuvassa hyvä mainoskikka, ehkäpä niinkin, mutta kyllä ne ihan oikeasti siinä lammessa pesii, pesineet jo vuosikymmeniä. Takavuosina siinä jäi yksi joutsenpari poikasineen junan alle. Näin kertoo paikkakuntalaiset. Kyllä, kyllä kuolivat kerralla. Ihan oli lehtijuttukin asiasta silloin aikoinaan. Sitten siihen muutti pian kyllä uudet ja ties monesko polvi lienee nämä nykyiset. Ei, ei häiritse enää junan jyske. Miksikö ei.

No rata purettiin. Se oli rakennettukin kai lähinnä sotilastarpeita varten joskus sotien aikaan tai oisko jo vähän ennen. Purettiin, purettiin kun viimeinenkin kaivos oli kaivettu tyhjiin, joka vielä käytti sitä malmikuljetuksiin ja puutavarakuljetukset siirtyivät rekoille. Niin kukako huolehtii teiden aurauksesta. No siinä muutaman kilometrin päässä on vielä yksi elävä tila. Isäntä on kaiketi pääasiassa metsäfirmalla jonkinlaisena metsänvartijana ja herraporukkain metsästyksen järjestelijänä. Sillä on siinä sivussa pikkunen luomutila, jotain yrttejä kaiketi viljelee niiden tavanomaisten pottujen ja porkkanain lisäksi. Sillä on traktorit ja pelit ja sen kanssa voi varmasti sopia teiden aurauksesta, jos aikoo talvella pistäytyä paikan päällä. Niin ettäkö susia ja karhuja, no onhan niitä täällä koristeeksi ja kotitarpeeksi. Sen Antin kanssa voi kyllä sopia niistäkin samalla kuin aurauksistakin. Se on tarkkasilmäinen mies eikä täällä viherpipertäjät tule hillumaan jos jossain iltakatveella kiväärin laukaus kajahtaa. Menee vuossataisten sotien aaveitten piikkiin. Minkäkö sotien, no Ruotsi ja Venäjähän ne täällä kapaltivat korpien herruudesta vuosisatoja kunneska nämä siirtyi sinne Helsingissä olevalle seuraajavaltiolle. Se ei ole tänne päin paljon perään katsellu sitten kun sai täältä raaka-aineet ja ihmiset rohmuttua sinne etelän maalikyliin. Tulkaapa pistäytymään paikan päällä. Niin että miksikö paikka on myynnissä. No siinä asui aikansa yksi topakka mummo, mutta aika se puree mummoihinkin. Se otti ja kuoli tässä joku aika sitten. Perillisiksi jäi vain joitakin kaukaisempia sukulaisia, hyvä ettei mennyt koko mökki valtiolle takaisin. Se kai on ihan alkujaan joku Ruotsin vallan aikaan raivattu uudistila, jolla kyllä on ollut matkan varrella hyvinkin monenlaisia vaiheita. Kertoo oikein vanhat ihmiset, että desantit olis sota-aikaan polttaneet silloiset rakennukset ja surmanneet asukkaat. Niin että pelottaako historia, ettäkö ei. No ei kai niitä desantteja nyt enää lie liikkeessä kun ei ole koko Neuvostoliittoa eikä edes Venäjää, vain tuo Pietarin tasavalta tuossa lähinaapurina. Soitelkaa kun tulette tutustumaan, niin lähden näyttämään.”

 

”Pitää tuo kumma käydä katsomassa. Jos yhteydet pelaa niin siellähän vois kätsäst oleilla vaikka pitempiäkin jaksoja yhteen menoon. Vaikka innostuis Ainokin mukaan, sehän kun on niin luontoihminen. Hän sais tytön kans kattella luontoo ja mä voisin kraplata bittei. Se on kesäl niin pohjoses et valoo riittää enemmän kun Silicon Valleyssa. Ties kuin olis innovatiivinen ympäristö. Täs onkin niin iso tilaus alulla, et se vaatii kyll hyvää keskittymist. Toi lentomelu alkaa tosiaan jo nyppiin. Eiks insinöörin äly sit millään riitä nykypäivänä jo tekeen äänetöntä aeroplaanii.”

 

Syysruska helotti kirkkaimmillaan. Karhunen ja Niilo paistattelivat päivää mummon mökin kuistilla.

 

”Kyl tääl todel maisemissa löytyy. Onhan se ruska Tapiolassakin, mutta ne on vain puistoja. Tämä on aitoa luontoa. Vaimo varmasti viihtyy täällä, on niitä luontoihmisiä. Pitää sitä naapuria vähän varotella, jos hän on vielä metsästäjäkin.”

 

”Täällä on pakko olla kun susi tulee rappusille kuseksimaan ja vonkailee koiraa syödäkseen. Luonto opettaa, se voi olla joskus karu ja julmakin. Niin kun näitte, niin mökki on hyvässä kunnossa, ihanpa talviasuttava. Mummo ehti vielä viime vuosinaan teettää tässä kunnon peruskorjauksen. Se kun ei millään halunnut lähteä mökiltään laitoksiin. Ja nukkuvana se oli sitten kuollutkin. Ehti kevätkorvalla olla mökissään useamman päivän ennen kuin postinkuljettaja alkoi ihmetellä, että kumma kun kukaan käy tyhjentämässä postilaatikkoa. Se oli vielä niitä vanhan kansan ihmisiä, jolle piti lehtikin tuoda paperitulosteena. Postilaitoksen mieliharmi. Mutta kun maksoi kannosta niin postihan kantoi.”

 

”Mitäs hintaa se perikunta tällä pitää ?”

 

”No, minulla on valtuus myydä mökki tontteineen ja maineen, joihin todella sisältyy tuo lampikin, paikkakunnalla käypään hintaan.”

 

”Mikähän tuo käypä hinta sitten ihan tarkalleen euroissa sanottuna likimain

olisi ?”

 

”Siitä pitää neuvotella.”

 

Aikansa kun neuvoteltiin saatiin kauppa tehtyä.   

 

”Pitääkö sinne jo nyt huhtikuulla lähteä touhottoamaan, Leenallakin on vielä koulua toista kuukautta, mene yksin jos niin olet menollasi.”

 

”No enhän minä sinne asumaan ole vielä menossa. Pyörähdetään pääsiäisen seutuun vähän jatkettu viikonloppu katsastamassa miltä paikka näyttää. Leenallakin on silloin koulusta vapaata. Ja eikös ne jo alla olla tenttiajat menossa, kirjoituksethan jo olivat ja menivät.”

 

”Kylmähän siellä on, köhä vielä tarttuu.”

 

”Onhan sulla niitä luontoihmisten yrttejä, no elähän nyt suutu. Siellä on sähkölämmitys ja sen naapurin kanssa on sovittu, että kun soittelen niin auraa tien ja laittaa peruslämmöt päälle. Otetaan sukset mukaan ja hiihdellään hankia. Ajattele, huhtikuun puhtaat hanget, luonnon rauha ja sillai.”

 

”Niinköhän maltat hiihtää, minähän kyllä voisin tosiaan Leenan kanssa ottaa rinkat mukaan ja heitältää vaikka yöretken, kyllä metsässä tulilla tarkenee jos mökissä palelee.”

 

Auto kuormattiin. Ajomatkaa kertyi aamuvarhaisesta pitkä kevättalven päivä . Ilta-aurinko kimmelsi jo lammen hankea, kun Niilon auto kaarsi mökin pihaan.

 

”Hei, tämähän on ihan mukavan näköinen, eihän se valokuva valehdellut ollenkaan, olisit kertonut vähän tarkemmin.”

 

”Ajattelin vähän yllättää.”

 

”Hei, äiskä, onkos tuolla lammel jokin sula paikka?”

 

”Jos se on se lähde, jonka iskä sanoi kuuluvan tähän mökkiin lammen lisäksi.”

 

”Mä nappaan sukset tosta boksista ja käyn vähän vilkasemassa maisemia.”

 

”No käy nyt kun kerran maltoit lähteä tänne landelle meidän vanhusten mukaan.

Me äiskän kanssa puretaan kuorma ja pannaan sauna lämpiämään.”

”Ai hurja, onks toi pikku tönö tuossa lammen partaalla sauna, siihenhän vois hakata avannon ja pulata  saunasta avantoon.”

 

”Niinköhän uskallat.”

”Senpäs näkee sitten vaariseni.”

 

”Noh, noh.”

 

Ilta kiertyi hämärään. Niilo ja Aino olivat purkaneet tavarat, sauna oli lämmennyt jo tovin ja uunissa hautui iltaruoka.

 

”Missähän se meidän hiihtäjä viipyy,” ihmetteli Niilo.

 

Samassa kuului eteisestä kopinaa ja Leena tupsahti tupaan.

 

”Täällähän on ihan valtaisat maisemat. Hiihdin tuonne harjulle asti. Sieltä harjun takaa avautuu kauempaa iso järven selkä. Järveltä näyttää lähtevän joki, joka häipyy tuonne suureen syvään metsään. Jos oikein hämärissä erotin niin sieltä metsän takaa näytti siintävän korkea vaara vai olisko se jo täällä päin peräti tunturi. Hei, onks täältä karttaa ?”

”Autossa on maantiekartta, siitä kyllä näkee yleispiirteet.”

”Siinä se on yks nörtti, minäpä kävin retkiä varten karttapalvelusta ihan kunnon kartat.

Jätetään tuo isukki huomenna tänne näpräämään nappuloitaan ja kierrellään me tytöt vähän isompi lenkki eväitten kanssa.”

 

Niin asettui uusi asukas taloksi Kaarneikkolammelle.

 

Naisväki lähti seuraavana aamuna rinkat selässä heti aamuhangille.

 

”Aiottaks te tosiaan olla yön skogissa, siel voi tosiaan olla wolffei,hei.”

 

”No eihän susi reipasta naista syö, mummohan se oli, jonka se hotkaisi.”

 

”Kumpiks teist on se mummo?”

 

”Tuon kun sanoit niin varmalla ollaan yö tulilla.”

 

”Hei onhan teil nyt varmasti kuiteskis känny mukana, jos jotain ihan tosi sattuis sattuun.”

 

”On on ja kaikki muukin tarpeellinen, soitellaan jos öitsetään.”

 

Sinne painuivat äiti ja tytär lammen suuntaan.

 

”No, onhan ne niin paljon retkeilleet, että pärjäähän ne nyt yhden yön, jos sikseen tulee.

Nythän täs voiskin rauhassa  kätsäst selata ensteks verkoo, jos siel olis jotain uutta tähän projektiin käypää. Sit vois jatkaa tota sovelluksen kehittelyä. Ensin kuitenkin pannullinen ihan oikeet kaffee.”

 

”Hei katsos tänne lähteelle, tämähän on ihan sula ja pohjassa näkyy kuin hiekka kiehuis poreina. Onks tää nyt se elävä lähde, jommosist sä kerrot mulle kun olin ihan snadi.”

 

”Elävä lähde ja kirkas vesi. Se varmaan täyttää tuon lammen. Ja vois vaikka lyödä vetoa, että tuon harjun ali siivilöityy vesi edelleen maanalaisena virtana.

Katsopas tuohon siinä on kettu käyny kalassa. Lie ollut mikolla nälkä pakkasella.

Mitäpä tuo muutakaan olis tässä pyöriny. Kalat varmaan nousee tuosta lammesta haukkaamaa happea tähän lähteestä virtaavaan puroon.”

 

”Voiks toi olla totta, täälähän on kuin räpylän painanteita lumessa.”

 

”Aika isolta näyttää, olisko ne mainosjoutsenet jo näin varain tulleet tänne, vaikka huhtikuussahan tässä jo ollaan. Oliskohan siinä isossa virrassa jo sulia paikkoja, joissa pääsevät uimaan ja syömään.”

 

Retkeilijät hiihtivät yli lammen ja kiipesivät harjulle.

Kirkkaassa kevättalven pakkasaamussa kantoi katse yli hankien aina metsän takana siintävän vaaran laelle.

 

”Seuraillaanpas tuota järveltä lähtevää jokea. Se näkyy kaartelevan tuonne vaaralle päin. Kartan mukaan vaaran kupeelta avautuu taas iso järvenselkä. Tuo joki on järvien välinen laskujoki. Voidaan sopivassa paikassa tekasta tulet jokirantaan, kun löytyy sula paikka. Vesi kiehuu nopsemmin suoraan vetenä kuin lumesta sulattuna. Kyllä se parin kolmen tunnin päästä jo jonkinlainen kahvitauko on paikallaan.”

 

Sukset sujahtivat liukkaasti hangella alas vinottain harjun kuvetta.

Joen jäällä matka joutui.

 

”Katsos vaan miten tämä painuu jyrkkäreunaiseksi, tämähän alkaa muuttua ihan kuruksi.”

 

”Ans äitis kertoo sulle. Kartan mukaan tämä joki tosiaan painuu tuota vaaraa lähestyessään syväksi uurteeksi. Kartta sanoo sitä Sieviskuruksi.”

 

”Tänne kantsis varman heittää retki myös kesällä. Vois löytyy vaikka mitä erikoisia kasveja.”

”Olet näämmä innostunut tosiaan biologiaan. Ja sehän on mielenkiintoinen ala. Pyri vaan opiskelemaan bioskaa verstalle. Minäkin perehdyin siihen jonkin verran vaikka pääaineet olikin sieltä kansatieteen ja historian puolelta. Gradunhan minä tekasin aikoinaan poikkitieteellisesti lääkekasvien ja yrttien käytöstä eri aikoina ja muusta sen sellaisesta.”

 

”Oleks sä joku noitatohtori?”

 

”Ties vaikka ! ”

 

”Onks toi vaara tai tunturi kuin monen kilsan päässä. Ois jännä vilasta, voisko sen rinteillä heittää telemarkkia.”

 

”Tällä kelillä ollaan vaaran juurella alkuillasta, mutta sitten on kyllä öitsettävä ulkona. Paluumatkalla on nousua ja keli muuttuu iltapäivällä takkalaksi. Aurinko porottaa siihen malliin.”

 

”Öitsetään, ei ole itikoitakaan ! ”

 

Päivän mittaan vaara alkoi nousta hiihtäjiä vastaan. Joki painui välillä kurun pohjalla kiemurtelevaksi puroksi.

 

”Hei, katsos, kevättulva on jyrsinyt tuota pystyä seinää ainakin tuolta viidentoista metrin korkeudelta.”

 

”Keväässä voima tyttöseni. Mutta tulvaan pitäis olla aikaa vielä puolentoista kuukautta.

Katellaanpas kohtapäin tulipuita ja yöpaikka. Tuolla mutkan takanahan on sula virtapaikka ja eiköhän siitä kohtuu etsinnällä tulipuutkin löydy.”

 

Asentopaikka syntyi tottuneilta tekijöiltä nopsaan. Pannu porisi keitinselässä.

 

”Hei äiskä, voiks olla totta, tossa sulan kupeella mättäällähän oli lakkoja, maistaks säkin ?”

 

”Oot sie onnetoin mänt syömään kurun marjoi, sormet kurkkuun ja äkkiä, oksenna, oksenna het sillään kaik pois. Yöki, yöki jos henkeis on siul rakas. Et mie en kerent sinnuu varottammaan. Oishan miun pitänt arvata, jotta kuru hää pittääp sinnuu ruotsin, ko ei se oo sinnuu viel tullu tuntemmaa.”

 

Niin outo oli äidin käsky ja kummaa puhe , että Leena kyselemättä työnsi sormensa nieluun ja oksensi.

 

”Nyt käyt tähän pitkälleis näihin havvuin päälle makkuupusiin. Siul nousoop kohta kuume ja alat nähhä näkkyi, vaan elä sie pelkäjä, mie oon siun kanssais ja miul on tuol rinkan taskus yhtä kuivaruohoo. Mie hauvutan sitä tuos kiehuvas vees ja sit sie juot sitä niin paljonko mahhais vettää. En mie tytärtäin ihan helpol kurul anna vaik siu issäis ruotsi onhii.”

 

Äidin puheet ja ääriviivat alkoivat sameta Leenan tajunnassa. Äiti juotti häneelle kuksallisen toisensa jälkeen jotain kuumaa ja kitkerää teen tapaista.

 

”Juohan sie Ainosein, juo juo, kyl myö täs yhes pärjätään.”

 

Äiti käytti omaa nimeään. Tai oikeastaan Leenan ensimmäistä etunimeä. Aino Leena Mielikki.

 

Sitten Aino Leena Mielikki nukkui.

 

Aamuaurinko paistoi pitkin kurua ja herätti nukkuvan tytön.

 

Keitinselässä porisi vesipannu.

 

”Hei, ooks sä koko yön valvonu ja keittäny kahvia.”

 

”Valvonu ja keittänyt, mutta tämä kyllä on ensimmäinen kahvi. Otahan kuksasta.”

 

”Aih, kuka hakkaa minua otsaan ja kuka on syöny mun suulla katin kakkaa ?

Mitä eilen oikein tapahtui. Mä en muista elisest illast yhtään mitään. Oliko täällä susia vai villejä miehiä. Hirveitä seksiunii kuiteskin muistan, oliks tääl ketä muita kun me. Kerro nyt jotain.”

 

”Oli ja ei, sinulle oli minulle ei.”

”No on toikin kans vastaus, kerro nyt mitä tapahtu.”

 

”Kerronhan minä. Mutta tämä jää sitten meidän keskeiseksi. Eikäpä tätä muut usko jotka ei ole kokeneet.

Otapas tästä tämä lakka kämmenelles, mutta älä missään tapauksessa syö, mutta katsele tarkkaan. ”

 

”No, lakka kuin lakka, mutta kuis se tähän aikaan voi olla kypsä ?”

 

”Niinpä niin, kypsäpä kypsä, kypsä hyvinkin. Katsohan tarkkaan valoa vasten.”

 

”Hei, eihän täs ole ollenskaan lakan luita ja kats nyt kuis sen sisäl kuin kihisee tai pisaroi, mitä nää oikein on ?”

 

”Kurun marjoja, ei lakkoja. Ja niitä löytyy aina kutsumattomille kulkijoille. Tuo kihinä on hyvä ilmaus. Minä sanoisin, että niistä lähtee jonkinlaista säteilyä.

Huomatkos miten kämmenesi alkaa lämmetä.”

 

”Voi juku, sehän melkein polttaa. Missä me oikein ollaan, äiskä, ja kuka sinä oikein olet ?”

 

”Sieviskurussa, kutsumatta, kyllä minä sinun äiti olen elähän nyt enää säiky. Taitaa olla nyt jo aika kertoa sinulle yhtä ja toista.”

 

Ja yhtä ja toista sai Aino Leena Mielikki äidiltään kuulla.

 

”Niin kuin tiedät, opiskelin aikoinaan noita kansatieteitä ja historioita ja tein niihin liittyviä tutkimuksia jopa yli yliopistotutkinnon tarpeiden. Törmäsin nimittäin gradua tehdessäni muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Eräillä alueilla Itä-Suomessa oli vuosisatain varrella elänyt useita naisia, joilla oli ollut luonnonparantajan rooli. Muutamat olivat niinkin kuuluisia, että heistä löytyi arkistoista jopa lehtijuttuja tuolta 1900- luvun puolivälin tienoilta ja vähän aiemmaltakin ajalta. Kiinnostuin asiasta niin paljon, että tein tutkimusmatkoja jopa Pietariin ja Tukholmaan. Kolusin siellä museoita ja arkistoja. Ja yhtä ja toista löytyi. Asia kiinnosti minua erikoisesti senkin vuoksi, että tämä minun sukuhaarani on niitä niin sanottuja 1900-luvun lopun paluumuuttajia silloin Venäjän eri puolilta. Siinä sivussa tuli opittua melkoinen määrä tuotakin kansanlääkintää ja erilaisten kasvien ja yrttien käyttöä ja vaikutuksia. Jonkinlaisesta rohdosmummosta tässä varmaankin jo kävisin. Samalla tuli sitten tutkittua yleistäkin historiaa. Miten valtakunnat ovat riidelleet ja sotineet näistäkin korpimaista. Ja nousihan sieltä paljon inhimillistä murhetta ja suruakin esiin. ”

 

Sitten Aino Leena Mielikki sai kuulla tarinat Lienukasta, Ainosta, Aleksi Ontrosesta, Antista ja Iivarista.

 

”Ja kaikki tuo on totta, tai ainakin melkein. Ehkä tuossa Ainossa voi olla hiukka legendan makua. Mutta oishan noinkin voinut käydä noina ikivanhoina aikoina.

On mulla sitten lehtileikekin, jossa kerrotaan joutsenperheen jäämisestä junan alle. Ja olisko siinä siirtolaisten vaiheessa vähän nostalgiaakin mukana mummovainajasta.

Niin, tuo talonpaikka siirtyi sitten sodanjälkeen siirtolaisille tai oikeastaan rintamiestilana yhdelle Pekalle, joka sitten meni naimisiin sotalesken kanssa.

Heidän jälkeensä paikalla asui muuan pientilallinen perheineen. Hän kulki töissä täällä aikoinaan olleessa kaivoksessa. Sai surmansa kaivosonnetomuudessa varsin erikoislaatuisella tavalla. Mitään ulkoisia vammoja ei havaittu. Mies oli kuitenkin kuollut varsin äkkiä. Kaivoksen tiimoilta oli sitten paljonkin lehtikirjoittelua. Se suljettiin jostain tarkemmin selvittämättömästä syystä. Samoin kävi täällä aikoinaan olleelle matkailukeskukselle laskettelurinteineen. Niin, ihan oikein. Tuolla vaaran, tai tunturin, toisella puolella oli aikoinaan hotelli ja rinteet. Muutaman turisteille sattuneen selvittämättä jääneen kuolemantapauksen jälkeen paikka jouduttiin sulkemaan. Paikan maine Kalmankuruna levisi niin laajalle, että asiakkaat kaikkosivat. Liike ei kannata ilman asiakkaita.

Ja nyt ollaan tässä päivässä.

Asukkaat ovat taas palaamassa Hopialammelle. Se tuon Kaarneikkolammen alkuperäinen nimi vanhoissa Pietarista löytämissäni asiakirjoissa oli. Että tervetuloa kotikonnuillesi, Ainoseni. Tämä nimi on kulkenut suvussa niin kauan kuin asiakirjoja pystyin seuraamaan. Tosin välillä näyttää venäläisissä teksteissä esiintyvän sana Anja. Se on kuitenkin varmaan vain kieltä taitamattoman kirjurin tekemä virhe.  

Isäsi änkäsi sinulle tuon Leenan, jostain syystä. Mutta ensimmäinen etunimesi, ja se oikea, on kyllä Aino.

Ja nyt soitetaan sille Nörtti-Niilolle, että täällä ollaan ja täältä tullaan eikä mitään sen kummempaa ole tapahtunut, muista se. ”

 

Retkeilijät kotiutuivat aikanaan mökille.

 

”Lämmittelin tuossa ootellessa saunan. Ne muuten lenteli ne joutsenet täällä eilen illan suussa. Huutelivat jotta rannat raikui. Saas näkee onks meil kesänä napureita.”

 

 

******

 

 

AINOSKA

 

 

 

 

 

Yläkerta

 

 

 

 

”Tulikohan tehtyä erreys kun tehä sutasin tuon ihmisen tuossa loppukiireessä huilitauolle mennessä ?

Oopa ja arvoo sano savolaenen, mää tiiä ois pitänny polttoo piipullinen kunnon kessuva ja sotata tarkemmin.

 

Kaikki muu tuolla näyttää ihan näpsäkälle. Maisemat mitä komeimmat, nyt varsinkin kun syysruska liekehtii kaikissa väreissään helakassa aamuauringossa ensimmäisten yöpakkasten jäliltä.

 

Järvenselkä hohtelee kuin hopeaa. Ja lampi tuolla harjun toisella puolella kirkkaana kuin kruunun jalokivi. Ja kaiken huipentaa tuo joutsenperhe lammella oottelemassa muuttolennolle lähtöä. Niinpä saivat taas poikaset kasvateltua isoiksi asti. Eipäs päässy kettu pötköhäntä mielensä päähän. Koko alkukesän se kävi siinä lähteen luona kiertelemässä pesän tuntumassa. Nälkähän se tietysti oli repo runtillakin. Poikaset silläkin. Vaan silleenhän minä se luonnon suunnittelin. Että tasapaino säilyy. Mikään ei sikiä liiaksi. Toinen tasapainottaa toisen. Ja kaiken yllä hymyää Luojan leppeä aurinko. Paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

 

Ja ihmisille kans.

Niih, tämä tapaus ihminen.

Piruko, noh, noh, teinhän minä semmosenkin, vähän niin kun vastapainoksi itselleni, se sen ajatukseni mieleen jokki, että pitää vielä kokeilla kaiken lisäksi spesiaalitapauksella.

Oisin antanu kaiken olla minun tahtoni mukaan.

Vaan kun ei.

Otin ja menin tekemään semmoisen otuksen jolle annoin älyn ja vapaan tahdon, valinnan mahdollisuuden, tehdä joko hyvää tai pahaa. Vähän niin kun omahyväisen omakuvan.

 

Taisi vaan jompi kumpi olla liika. Joko se äly tai sitten tajunta siitä, että voi valita eri vaihtoehtojen välillä. Että ei aina ole automaattisten viettitoimintojen orja, niin kuin eläimet, joille annoin puolestaan semmoisen luonnon.

Olis pitäny panna ainakin silleensä  voimakas moraalikoodi, joka olisi estänyt sitä tappamasta silmittömästi niin muuta luomakuntaa kuin omaa lajiansa.

Mitäpä se kerkesi saaha aikaan jo näinä muutamana silmänräpäyksenä, joita se kutsuu vuosituhansiksi ?

 

Ahne se oli.  Rohmusi kaiken mahdollisen itselleen, mitä muusta luomakunnasta irti sai. Eikä sillä hyvä. Sotki ympäristöään niin, että kohta eivät olisi tuolla koepallolla pystyneet olemaan ja elämään sen enempää se itse kuin mikään muukaan elollinen. Saasteita, jätteitä, sitä semmosta se tunki kuin tuskassa joka paikkaan. Loppusallaan alkoi osa porukkaa hurahdella kierrätyksestä ja luomuviljelystä ja eläinten vapaudesta ja luonnonmukaisesta elämänmuodosta. Ja sikisi heittiö enemmän kuin itikat huussin takana, enpähän paremmin sano.

Ja kaiken kukkuraksi alkoi heti alusta pitäen kadehtia lajitovereitaan. Ja tappohan siinä tuli. Kateellinen kutkale.

 

Sen tappamisen taidon se sitten kehitti huippuunsa. Tuntui, että kaikki mahdollinen mitä se kehitti, oli suunniteltu lajitoverien tappamiseen.

Olihan siinä inhimillisempikin kehityssuunta. Sitä vartenhan minä sille annoin erilaisia uskontaja käytöön, että ottaisi yhteyttä tänne tekijäpuolelle jos on mitä isompia ongelmia matkan varrella. Osa otti. Vaan osapa teki niin ovelan tempun, että kehitti näistäkin uskonnoista lyömävlineen toisia vastaan.

 

Voi että osasi risoa kun sitä söheltämistä aina muun homman ohessa vilkaisi.

Oottelin ja oottelin, että joskohan tuo nyt tuosta lopultakin oppii sen paremman vaihtoehdon. Oiskohan tuolle miten julmasti pitäny toitottaa, että nyt on tehtävä valinta parempi ennen sitä ja sitä päivämäärää eli ennen kuin loppu tulee. Vaikka laitoinhan minä sinne monenlaista sanansaattajaa. Osa kuunteli, osa tupelti omia hommiaan sen kummemmin välittämättä, osa nauroi paskasta naurua ja käkätti jotain, jotta ”eepään tuota oo ennenkään mittää tullunna vaekka niitä mualimanlopu suarnoojii on vilistelly nurkat viärännää immeisijä pelottelemassa.”

 

Paljon ois laiskalle alottoo kaikki taas kertaalleen alusta. Vaan ahkeruushan se kovankin onnen voittaa ja uutteruudestahan se mestari tunnetaan.

Mihinkäs sen tämän nykysen tekeleen sitten oikein survaseis ?

Susi mikä susi, ei vain ulvo, metelöi kyllä muuten. Että sen piti kaiken karmeuden lisäksi keksiä lopuillaan vielä nuo diskohelvetit !

Oiskoon runtata se ikuiseksi ajaksi diskoon rytkyämään ?

Vaan hyvilläänhän se heittiö tietysti vain olisi.

”Saa kerraskin jytää kyltsisti, ei tuu valomerkkii eikä pollarii.”

Hyi hitto.

 

No keksinhän minä jotain, kun kerran olen kaikkivaltias. Ans tuumii nyt hetkinen kyllä se kohta mieleen putkahtaa vaikka onkin jo pikkusen viime aikoina pyrkinyt tuo dementia haittaamaan. Tuli sekin mokoma keksittyä.

 

Annapas aajan tuulla ja toisen meennää, hymmmh mhyymm hyym hyymh,  tuu, tuu tuupakkiruulla, mistäpäs tiesit äänneeee tuuullaaa ja sama d-duurissa.

No heps, siinähän se on !! Sama d-duurissa.

Aikaahan se otti vaan tulihan se sieltä.

 

Mitenkä ne ihmiset niin somasti siellä yhessä kivikylässä sanokaan, jotta eihän se vanahalla niin välleen.

Tuolleshan mie tienkiin ihan just sillääsä.”

 

Repetitio est mater studiorum.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ainoska

 

 

 

”Ainoskain, vielkös sie nukut ?

Nyt herrää välleen ja paa parasta piälleis, ruotsit hyö on koht sillään meijän rannas.

Hyö olliit eilen lähtent soutaan tuolta järven takkaa, kalastajat kerto, ja nyt ko heil on myötäne tuul nii kohta hyö jo meijän rannas kopajaat.

Saahaa hyvvii kauppoloi. Meil on talvelt semmosii turkiksii, jottei missää !! Meijän miehet hyö ovattii nii uutterii ja taitavii metäl käymään jotta !

Ruotsiloil on monenlaisii tarvekalui, helakoita kankahii ja koruloit, suoloohii hyö tuop vaik myö kyl saahaa sit itehii vaan pitkä on matka tuonne Valkial merel hakemaan.

Jouvu, jouvu, illal teil nuoril on sit tanssit kokol. Ainhan myö juhla kunniiks on kokkoo poltettu.

Lie vaik se siun viimekessäine poikais tult uuvestaa. Mie ko oli näkevinän, jot hää sinnuu sillä silmäl katsel. Etkä tuota siekään taint sokia olla.

Ota sielt vaateaitast se uus hammeis, jota koko talven kirjosit. Semmost ei oo kellä toisil näil kulmil.

Mie luulen jot siun ruotsis siut huomaa muutoinnii vaa hyvä se on olla hyväl tavaral hyvä päällinenhii.”

 

”Ruotsit tulloo, ruotsit tulloo. Nytkö ne jo tulloo, missä se miun uus mekkoin on ?

Mitä sie mummo miun ruotsistain höpäjät ?

Onkoon hään tult ?

Kylhää miul viime kesän sille lupas, ja johan myö se verran kielii opittii, jot ymmärsi jot hää tulloo uuvestaa.

Usot sie mummo, jot hää tulloo, tullooha hiän, mummo, kuule nyt, iha varmasti ?”

 

”No tulloo, tulloo. Vaa tyttö meilt taitaa täl menol lähtee !

Vaan hyvähä se on , jot täältäin joku pääseep suureen maalimaan.

Ja voiphan heist joku palatakkii ja tuuva tännehii uutta tietoo ja taitoo.”

 

 

 

 

 

**********************